Kennelin pitäjänä

Kun olin lauantaina parhaani mukaan laittanut käteni kuntoon, sain illalla koiran hoitoon. Laastaria piti vaihtaa usein, kun hieman verta ja kudosnesteitä haavoista valui ulos.

Gaia tuotiin illalla meille – isäntäväki lähti laivaristeilylle nauttimaan jouluruokaa ja juomaa.
Kävelyä koiran kanssa käden vamma ei haitannut ja iltalenkin jälkeen unikin maittoi hyvin. Mitään särkyjä ei ollut ja ainoa iltarohto oli normaali ruuan kanssa nautittu olut.
Sunnuntaina tein koiran kanssa puolentoista tunnin lenkit. Illalla jätin Gaian Ullan hoitoon ja lähdin hakemaan toista koiraa eli tolleri Kodaa tilalle.
Gaia ja Koda eivät tule toistensa kanssa kovin hyvin toimeen ja kaikkien kannalta on parempi, että ne eivät kohtaa. Kun tulin kotiin, Gaiaa laitettiin juuri autoon.

Tein Kodan kanssa iltalenkin ja siirryin normaaliin aikaan yöpuulle.

Maanantaina tein koiran kanssa kolme lenkkiä, yhteensä yli kymmenen kilometriä. Ja passasin illan Rogaining-kisan. En sen takia, että koira oli hoidossa, enkä myöskään sen takia, että kädessä oli paha vamma. Se haava oli jo arpeutunut eikä vaivannut millään lailla. Syy oli se, että kun päivällä ei pysy pystyssä metsän risukoissa, niin yöllä se olisi ollut vielä vaikeampaa.

Ja tänään tiistaina olen jo tehnyt ensimmäisen lenkin koiran kanssa. Se on hyvää kuntoutusta kädelle, jaloille ja päälle!

Tässä hoitokoira Koda.
Kuva on otettu maanantain aamulenkin jälkeen.
Vähän toista tuntia reipasta retkeilyä ja kotiin tultuamme reipas koira oli tässä kunnossa.
Toivottavasti en saa syytettä eläinrääkkäyksestä!

Pientä ruhjetta

Olen monta kertaa vannonut, että tähän maastoon en enää mene suunnistamaan. Ja nyt myrskyjen jälkeen siellä oli vielä enemmän puita ylitettävänä.

Ensimmäinen vilutus tuli kakkosella, kun nousin rinteen ylös kaatuneen puun vasenta reunaa ja palasin takaisin rastille toista puolta. Ja se puu oli puiston korkein kuusi.

Seuraava moka tuli nelosella, katsoin kartasta, että avosuon länsireunalla. Siellä oli tuhottomasti isoja kiviä, mutta yhdenkään takana ei ollut rastia. Sitten havaitsin, että rasti olikin suon eteläpuolella. Voi vinetto!!!!

Sitten vuorossa pitkä väli, suunnitelma oli kierrellä mäkiä polkuja pitkin.
Menin noiden kahden avosuon välistä, mutta en nähnyt siellä avointa suota. Jalat olivat jo hapoilla siinä vaiheessa ja myös korvien väli.  Uskoin olevani ylimmän suon koillispuolella ja jatkoin sinnikkäästi kohti rastiani nro 5.
Sitten näin edessäni asuntoja, kesti kotvan ennen kuin ymmärsin missä olen. Sitten vaelsin rauhallisesti rastilleni. 

Loppu sujui kohtuullisesti, jos unohdetaan se, että ennen seiskaa hitaasta vauhdistani huolimatta onnistuin kaatumaan voimalla johonkin oksaan, jonka seurauksena sain verta pulppuavan ruhjeen sormeeni.

Heikkohermoisille varoituksena: Kartan alapuolella on K-18 kuva!

No, tää kuva tulikin vahingossa ensimmäiseksi!

Merikotkaa ihailemassa

 Kävimme pikaisesti Nauvossa katsomassa mitä viime viikon myrsky oli tehnyt mökin alueella.

Mitään ihmeempää ei ollut, naapurin tontilla oli yksi mänty kaatunut ja jäänyt konkeloksi toista mäntyä vasten. Ei aivan helppo poistaa – tarvitaan ehkä ammattimiestä se kaatamaan.

Matkalla mökille näimme Saaristotien varrella pellolla mielestämme kaksi peuraa vierekkäin. Tosin ihmettelimme hiukan niiden väriä. Ulla totesi, että niillä on talvikarva tullut esiin.

Paluumatkalla se peura nousi siivilleen ja osoittautui merikotkaksi. Kun sen nousun katseli parinkymmenen metrin etäisyydellä, niin oli se todella valtavan kokoinen. Se toinen ”peura” jäi paikalleen. 

Ilmeisesti siellä oli joku haaska tai sitten kaadetun hirven tai poron sisälmykset, muuten ei niiden pysyminen parin tunnin ajaksi ole selitettävissä.

Ihan keväinen tunnelma siellä oli kun lämpötila oli kahdeksan astetta
ja pihassa kukat vielä kukoistivat!

Oura tykkäsi, kun parin rankemman juoksupäivän jälkeen pidin lepopäivän.
En muista milloin viimeksi valmiuteni on ollut noin korkealla.

Street-O Uittamo

Päivän epistola oli lähteä nöyränä etsimään rasteja katupoikien suunnistuksessa.

Ensimmäinen ja suurin virhe tuli autolla, kun ajoin ohi lähtöpaikalta. Tosin kartan tutkiminen ajaessa on suuri synti, joten annettakoon anteeksi!

Etsin kartalta kaikki 50 pisteen rastit ja totesin, että siinähän on huru-ukolle ihan riittävä päivätyö. Lopussa olisi ollut kyllä aikaa hakea ainakin rasti 34, mutta laiskuus voitti.

Puolimatkassa tuli karmea virhe. Suunnistajan pitää aina tietää mihin suuntaan lähdetään, kun rasti on haettu. Rastilla 52 en tiennyt ja lähdin 180 astetta väärään suuntaan. Kun metsäsaareke oli kulkusuuntaani verrattuna väärällä puolella, ymmärsin pysähtyä ja tehdä täyskäännöksen.

Garminin reittiviiva ilmoitti, että siinä kului aikaa hukkaan 1min34s.

Asia ei pahemmin kismittänyt, koska ounastelin jo siinä vaiheessa, että alitan tunnin ajan roimasti.

Nyt oli kerrankin rastien kysymykset selkeitä eikä tarvinnut vaivata vanhoja älynystyröitään ongelmien ratkaisuun! Kiitos siitä ratamestarille!

Rastien haku järjestyksessä 54-45-42-52-33-35-53-36-23-55-51-56.
Tässä lajissa aikaa on tunti ja yritetään kerätä mahdollisimman paljon pisteitä.
Jos ylittää tunnin aikarajan niin virhepisteet heikentävät tulosta! 

Isänpäivä

Isänpäivän ensimmäinen aktiviteetti oli soitella puhelimella veljelleni Matille. Hän täytti 85 vuotta ja sovimme sisarustemme kanssa, että soitamme hänelle 8,5 minuutin välein ikäjärjestyksessä.

No, pientä hajontaa tuli sekä järjestyksessä että väliajoissa, mutta tärkein eli soitot onnistuivat.

Sen jälkeen kävin ostamassa Skanssista kynttilöitä ja vein ne sekä Ullan että oman isäni haudalle.

Tein siellä pitkän lenkin ja totesin, että pari vuotta sitten hautakivet olivat muuttuneet sellaisiksi, että niissä oli pystysuora, lasitettu aukko, johon voi laittaa lyhdyn palamaan. Niitä oli siellä runsaasti, ennen en ole moisia nähnyt.

Juha kävi jo eilen onnittelemassa isäänsä.
Jani tuli eilen viikon työmatkalta Turkista ja sai siellä lievän ruokamyrkytyksen, mutta oli jo ihan kunnossa. Joten me onnittelimme toisiamme puhelimessa.

Isäni kuoli nuorena. Sota ja kaksi ryssien tappamaa veljeä aiheutti sen, että tupakkaa kului sellaiset kolme askia päivässä. Keuhkot eivät kestäneet.
Ehtivät olla äitini kanssa 32 vuotta avioliitossa. 
Ja äiti eli sen jälkeen leskenä 39 vuotta.
Meille tulee Ullan kanssa tätä avioliiton ihanuutta 54 vuotta täyteen parin viikon päästä!

Turun Suunnistajat täytti tänä vuonna 70 vuotta.

Seura järjesti juhlan kunniaksi tänään Talvirastien yhteydessä kuntosuunnistukset.
Kartan ja osallistumisen sai ilmaiseksi ja maalissa oli vielä tarjolla pientä hyvää.

Osallistujia oli yli kolme ja puolisataa – se lienee Talvirastien historian korkein luku.
70 vuotta on suunnistuksen erikoisseuralle hieno luku, mutta mikään ennätys se ei kuitenkaan ole edes Varsinais-Suomessa.

Vanhin alallaan on kaiketi Halikon Hakoniskat. Se on perustettu 1932 ja seuran perustajat olivat varsin isänmaallista porukkaa.
Seuran perustajajäsen ja ensimmäinen puheenjohtaja oli isäni Mauno Laine. Pääte -ma tuli sukunimeen vasta minun syntymäni jälkeen, eli olen syntyessäni kantanut nimeä Ilkka Laine.

Toinen vanha suunnistusseura on Mynämäen Suunnistajat -52. Nimestä voi helposti päätellä milloin seura on perustettu.

Kävin juoksemassa kolmen kilometrin radan. Ihan puhdasta suunnistusta en osannut tehdä, pienitä pummailua tuli tehty yhteensä noin kahden minuutin luokkaa.

Pahin töppäys oli se, että lähdin seiskalta takaisin kuutosen suuntaan.
Siinä meni ainakin minuutti hukkaan.
Ai, että harmitti!

Appivanhempia muistelemassa

Tänään oli lepopäivä, joten lähdin aamukävelylle hautausmaalle – siis kävelin kotoa hautausmaalle ja takaisin.

Poikkesin katsomassa, missä kunnossa appivanhempieni hautakivi oli. Siellä se vielä oli ja löytyikin ongelmitta, vaikka siitä lienee pari vuotta, kun viimeksi olen käynyt. Me Ullan kanssa kun emme liiemmin harrasteta hautojen katselemista.

Ja ainakin minä haluan, että minut polttohaudataan ja tuhkani sirotellaan luontoon hautausmaan asemasta.

Ja aion antaa pojille määräyksen tuhkan levittämisestä.
Koska olen työelämäni viettänyt reissuhommissa ja kiitänyt asiakkaalta toiselle autolla Suomen teitä sellaista 15 kilometrin ylinopeutta noin kaksi miljoonaa kilometriä, niin esitän että tuhkat levitetään maantien varrelle autosta kohtuullista ylinopeutta ajellen.

Menomatkan hautuumaalle tein mielestäni lyhyintä reittiä pitkin ja matkaa haudalle tuli 2,45 kilometriä.
Paluumatkan tulin toista reittiä ja siinä matkaa kertyi kolme kilometriä.

Appiukko kuoli vuotta vanhempana kuin minä olen nyt. Hän oli sen verran kyllästynyt elämään, ettei hoitanut sairauksiaan kunnolla. Lienee aika tavallista varttuneiden miesten kohdalla – mieluummin lähtevät, kun pää vielä pelaa kunnolla loppuun asti.

Sitä toivon itsellenikin. Ja odotan, että meille saataisiin joku ampulli, jonka voisi nielaista sitten kun maallinen vaellus on tullut siihen pisteeseen, että itse katsoo parhaimmaksi siirtyä pilven lonkalle katselemaan maailman menoa!

Vastavaloon otettu kuva toi säteen yläkerran isännältä.

Menomatka eteläistä reittiä.
En jaksanut käydä omien vanhempieni haudalla, sinne olisi tullut matkaa lähes kaksi kilometriä enemmän.
Tarkoitus on käydä siellä isänpäivänä.