Maanpakoon

Olemme ensimmäisen vaimoni kanssa yöpyneet yli kymmenen vuotta omissa huoneissamme.

Poikkeuksen ovat muodostaneet matkat ja yöpyminen hotelleissa.

Sekä kesämökillä Nauvossa, jossa nukumme yhä vanhassa parisängyssämme.
Tai siis yövyimme täällä mökillä viime yöhön saakka. Vaimo heitti minut pihalle eilen, kun olin tehnyt normaalin aamujumpan sängyssä ennen ylösnousua. Se on sellaista rauhallista venyttelyä ja vatsalihasten vahvistamista – kesto noin viisi minuuttia. 

Yleensä Ullan uni on sikeimmillään silloin kuuden jälkeen, joten se ei ole aiheuttanut protestia.
Rouva oli hereillä, kun aloitin ja vastalause tuli nopeasti ja vahvalla artikuloinnilla, joten minäkin, puolikuuro, ymmärsin sanoman.

Illalla talon valtias antoi minulle vierasmajan avaimen ja kehotti siirtymään sinne yöunille.
Nöyränä poikana tottelin.

Ensimmäinen tunti meni harakoille, kun yritin häätää liikalämpöä harakoille.
Sitten nukahdin, kunnes kolmen tunnin jälkeen tuli kylmä. Onneksi majassa on useita peittoja, hain yhden ja jatkoin keskeytyksen jälkeen untani.
Mökissä ei ole kunnon pimennysverhoja ja aamuaurinko herätti minut viideltä. Laitoin silmien suojaksi yömaskin, mutta en enää unta saanut.

Ourakin ihmetteli mitä on tapahtunut – normaalien loistavien yöunieni sijaan uneni oli heikko ja lyhyt.

Tulis nyt vaan äkkiä syksy ja pimeä aika ja loppuisi tämä ahdistava elämä täällä ruutukaava-alueen ulkopuolella ilman vesiklosettia ja lämmintä suihkua!

Tähän kopperoon vaimo minut ajoi!
On mökissä ikkunoitakin, mutta tällä itäsivulla ei ole edes ampuma-aukkoja.
Vielä!

Suunistus jatkuu

Hiukan on ollut hiljaista kirjoituspuolella.

Kirjoittamisesta tuntuu olevan pidempi palautumisaika kuin juoksemisesta.

Käytiin välillä keräämässä voimia Turussa ja palattiin mökille takaisin eilen.

Tänään pääsin taas näyttämään taitojani suunnistusmetsässä.
Ja itse asiassa se sujuikin ihan kelvollisesti.

Kisa käytiin kahden kilometrin päässä mökiltämme, joten olen ennenkin suunnistanut maastossa.
Huippusuunnistaja, nykyään perunanviljelijä Mats Dahlen oli kyllä vienyt rastit sellaiselle alueelle, josta en tuttua paikkaa löytänyt.

Rastit löytyivät hyvin, kuutosrastilla meinasi tulla pummi, kun en osannut pitää suuntaa viettävässä rinteessä.

Puolessa välissä voimat olivat jo tiessään ja loppumatka meni kävellen - valitettavasti paljon hitaampaa vauhtia kuin eräs Metsänpoika kävelee.

Via Dolorosa

Tänään vuorossa keskimatka Tour de Archipelago -rastiviikolla.

Koska olin menettänyt mahdollisuudet kultaan ja kunniaan, esitin Maijalle, että hän lähtisi ensin maastoon ja minä ottaisin hänet kiinni ja suunnistaisimme yhdessä pari rastiväliä.
Tämä siitä syystä, että hänen pitkä oli ollut tiistaina 2 km ja aikaa kului yli tunti helpommassa maastossa. Tänään sekä hänellä että minulla oli matka 2,7 km ja tämän päivän maasto oli hieno - siis hidas ja vaikea.

Minuutin lähtövälillä sain malan kiinni ennen rastivälin puolta matkaa. Onnistuin tekemään pienen koukkauksen ennen rastia, ei siis hyvin alkanut.

Vaelsimme peräkanaa ykköseltä tielle ja siellä katsoimme rastivälin lopun reitinvalinnan. Lähdin hiukan hölkkäämään ja kun erkanin tieltä lounaaseen, suunta vei minut liiaksi etelään ja pysähdyin vasta kun näin kesämökin katon.
Kirosin, käännyin ja siinä Maija sai minut kiinni.
Nousu kakkoselle vaati vuoristokiipeilijän taitoja, selvitimme nousun hienosti ja hitaasti!

Kolmoselle oli tarkoitus mennä suoraan ja sivuuttaa iso mäki tien ylityksen jälkeen oikealta puolelta.
Kadotin taas suuntani ja ajauduin pienemmän mäen oikealle reunalle. Kartasta ja korkeuskäyristä en ymmärtänyt mitään, joten seuraus oli että oikealla näkyvä tie pysäytti miettimään missä ollaan. Lähdin ihan oikeaan suuntaan mutta kun en ymmärtänyt korkeuskäyristä mitään, niin taas tuli tehtyä älytön mutka maastossa.

Lähdettyämme kohti nelosta sanoin Maijalle, että tämän rastivälin päätän suunnistaa hyvin. Onnistuinkin siinä - yllätys!!!

Viitoselle päätimme mennä tien kautta - se on ainoa järkevä reitinvalinta tällaiselle noviisille! Kun lähestyimme rastia, päätin jättää Maijan oman onnensa nojaan. 

Kuutoselle oli maaliviitoitus yli liukkaan ja jyrkänteitä sisältävän kallion yli. Kun olin käynyt rastilla, niin näin Maijan tulevan vastaan.

 

Maaliin oikein juoksin rinta rottingilla. Olin niin ylpeä, kun olin pystynyt selvittämään tämän reitin sateessa minimaalisin (10 min?) töppäyksin kävelyvauhdilla...  ;)

 

Kyllä mun suunnistusurani on pakko pian lopettaa. Ei ole kaukana se hetki, kun eksyn Ruotsiin. Tai vielä pahempaa: Venäjälle...

Sprinttisuunnistus Nauvossa

Suuri rakkauteni sprinttisuunnistus tuotiin tänään Nauvon kirkonkylään.

Pääsin melkein kotimaastossa ryntäilemään.

Kaksi ekaa rastia ihan OK, sieltä lähdin ensin oikeaan suuntaan, mutta kartta oli väärin päin ja korjasin suuntaa ja kiersin kolmoselle pidempää reittiä.

Neloselle ihan hyvin, sitten menin seiskalle ja leimasin. Jatkoin matkaa ja tulin vitoselle, kirosin ja leimasin. Jatkoin kuutoselle ja mietin kumpaa kautta seiskalle, päätin palata jalanjälkiäni.

Sitten vintti pimeni. Löysin taas 5-rastin, leimasin ja lähdin seuraavaksi rastille 8.

Loppu meni ihan kivasti, mutta pitkällä välillä rastille 14, mieleeni tuli, että meniköhän rastirypäs idässä ihan niinku Strömsössä!

Maalissa näyttöön tuli kehotus mennä itkumuurille - se hylkäys siis ei tullut enää yllätyksenä. Kun kerrottiin mikä rasti puuttuu, niin totesin, että seiskalla kyllä leimasin kerran, mutta se oikea-aikainen leimaus puuttuu.

Arvaa, että vähän vilutti.

Mutta harmistus unohtui, kun kun vanhan naapurini mies (siis hänen kyröläinen vaimonsa oli myös suunnistamassa) kertoi, että nyt pitää tulla kuvaan Malan kanssa. Hän lupasi lähettää sen kuvan toiselle kyröläiselle naapurin tytölle, joka nykyään asuu Hollolassa.
Hiukan vaikeaselkoinen kertomus, mutta tämän tytön, joka ei suunnista, olen nähnyt viimeksi noin 65 vuotta sitten! Mala voi sitten korjata tekstini ymmärrettävään kuosiin.

Kesämökiltämme matkaa on tälle kartalle maantietä pitkin 8 km.
Joten todella tutuksi tämä kylä on tullut viimeisten 55 vuoden aikana!

Vieraita mökille

 Maija ja Leena tulivat eilen vieraaksemme mökillemme Palmstrandiin Nauvoon.

Kun tonttimme erotettiin runsaat kaksikymmentä vuotta sitten, niin tilalle piti antaa nimi. Maanmittausinsinööri kysyi, mikä laitetaan nimeksi.
Vastasin: Palmstrand.

Inssi totesi, että eihän se oikein käy, ei täällä kasva edes palmuja. Kerroin hänelle, että ei mitään taatelipalmuja, mutta tämä paikka on ollut maatilan päärakennus ja saaristokauppa. Tilaa piti Palmin pariskunta ja heidän perillisiltään me ostimme tämän tilan.

Inssi totesi, että nimi onkin hieno tapa kunnioittaa edellisiä sukupolvia ja tilan historiaa. Nimi siis kelpasi.

Sisarteni kanssa suoritimme hieman ostoksia kirkonkylässä ja matkalla mökille Bodenissa, josta sai itsepalveluna ostaa perunoita, tomaatteja ja kurkkua.
Joimme kahvit ja kuohuviinit. Ne vasta sen jälkeen, kun lipputanko oli nostettu jalustalleen odottamaan varsinaista pystyyn nostamista.

Maija vasemmalla ja Leena pöydän ääressä.
Ulla nojatuolissa, kuten päällikön kuuluukin.
Pöydällä paperi, joka paljastaa vierailun yhden syyn.

Lipputanko valmiina nostettavaksi.
Tänä aamuna kiinnitin nupin ja narun.
Torstaina tapahtuu lipun nosto - toivottavasti.

Puuhommia mökillä

 Tultiin jo eilen tänne mökille.

Matkalla poikkesimme syömään Minttus ravintolaan Nauvon kirkonkylässä.
Olemme käyneet siellä usein, kun tykkää heidän maksa-annoksestaan.
Minä tilasin itselleni naudan ulkofileetä. Molemmat tilasin mediumina.

Kun ne tulivat pöytään, niin minun ruokani oli vaihtunut hampurilaiseksi, se lähti takaisin keittiöön. Tarkistin laskun ja olin maksanut hampurilaisen, joten ilmoitin tarjoilijalle syöväni sen – minä kun olen kaikkiruokainen ja syön elääkseni.
Ullan medium maksapihvi oli poltettu karrelle mutta Ulla oli armollinen eikä lähettänyt sitä takaisin keittiöön. Rouva kyllä ilmoitti, että Minttus tarjoili hänelle viimeisen ateriansa.

Kävin aamulla tiukalla juoksulenkillä ja palattuani naapurille oli tullut pihaan valtavia kivenjärkäleitä. Lähetin Marille kuvan ja hän kertoi, että ne oli tarkoitettu saunan perustuksien parantamiseen.

Pian Ben tulikin niitä siirtelemään ja saunan alusta tuli aamupäivän aikana todella hyvän näköiseksi.

Olin sen perustuksen tehnyt 45 vuotta sitten Ekin ja Lassen kanssa. Hirsisaunan rakentaminen jäi sitten minun vastuulleni.

Kun Benin työ valmistui, kerroin hänelle, että meillä on kaksi ongelmapuuta, jotka pitäisi vihdoin kaataa. Hän sanoi, että sehän käy.
Hän soitti Trygvelle, joka pian ilmestyi paikalle sahan kanssa. Bobcat oli jo paikalla ja kahdelta tehokkaalta mieheltä ei kauaa kulunut, kun puut oli nurin ja viety ojan varteen niitylle. Pois ne haetaan ensi maanantaina.

Ensimmäinen puu oli koivu, joka kasvoi kiinni vanhan saunan takaseinässä.

Toinen puu oli valtava hopeapaju.
Tässä kanto, halkaisija 70 senttiä.

Tässä filminpätkä, jossa puu menee kauniisti nurin.

Satarastit

Lähdettiin Maijan kanssa Satarasteille treenaamaan veteraanien MM-kisoja varten maastoon, joka on ollut kisojen treenausmaastona.

Ykköselle oli pitkä matka, mutta suunnalla ja tarkalla kartanluvulla telkkänä rastille.

Samalla taktiikalla matka jatkui, mutta kartta ei oikein vastannut maastoa ja kunto oli niin raaka, että meni pahasti pitkäksi. Kun näin peltoaukean niin jopa tällä järjellä ymmärsin kääntyä takaisin. Nyt näin jopa ojan ja polun, joiden yli olin mennyt hetkeä (?) aikaisemmin.

Kolmoselle ei mitään ongelmia, mutta ensin neloselle mennessä tumman vihreä alue oli poistunut ja se aiheutti ongelmia paikantamiseen. Rinteen muotoja ei tiheän kasvuston takia nähnyt ja taas tuli töppäys. 

 

Lopussa ei ongelmia - paitsi se, että jalka ei noussut ja aikaa kului. Mutta samaa monet muutkin valittivat!

Maasto oli siis raskasta ja siellä ei meikäläinen pystynyt kuin kävelemään. Sen takia pulssi jäi kovin alhaiseksi.

Kun tallensin suorituksen, Garmin ilmoitti, että uusi max sykkeeni on nyt 176.
Mistähän se velho sen keksi - tällä reissulla max syke oli 141!