Kun ajattelemme antiikin Kreikan suuria ajattelijoita, mieleemme piirtyvät usein majesteetilliset marmoripatsaat, valkoiset toogat ja syvälliset pohdinnat olemassaolon tarkoituksesta. Mutta historiankirjoitus on vaiennut siitä kaikkein polttavimmasta kysymyksestä, joka kaikui Ateenan agoralla iltahämärässä, kun hernepata oli tehnyt tehtävänsä: Onko pierussa kokkareita?
Tämä metafyysinen ja samalla pelottavan fyysinen dilemma jakoi filosofiset koulukunnat aikanaan aivan yhtä rajusti kuin kysymys maailmankaikkeuden alkumateriasta.
Thales Miloslainen – kaiken alkuunpanija – väitti tunnetusti, että kaikki on vettä. Hänen mukaansa pieru oli vain sielun höyrystynyttä vettä, joka pyrki takaisin vapauteen. Thaleen kriitikot kuitenkin huomauttivat, että joskus tässä "vesihöyryssä" oli mukana omituista, painovoimaa uhmaavaa massaa. Tästä suuttuneena Thales kehitti teorian alkeiskokkareesta, primordiaalisesta materiasta, joka syntyy silloin, kun ihminen syö liikaa antiikin ajan pikaruokaa, eli linssejä ja sipulia.
Seuraavaksi areenalle astui Herakleitos, muuttuvuuden filosofi. Hänen kuuluisin lentävä lauseensa kuului alun perin: "Et voi koskaan astua samaan virtaan kahdesti, etkä voi koskaan luottaa samaan pieruun kahdesti." Herakleitos ymmärsi, että pieru on jatkuvassa muutoksen tilassa. Se alkaa puhtaana ideana, mutta saattaa matkalla materialisoitua joksikin paljon konkreettisemmaksi. Herakleitoksen mukaan kokkare on olemassaolon dynaaminen huippuhuipennus – hetki, jolloin kaasu muuttuu kriisiksi.
Platon taas lähestyi ongelmaa ihanteidensa kautta. Ideaoppinsa mukaisesti hän väitti, että Luolassa elävä ihminen näkee vain pierun varjon ja haistaa vain sen maallisen kaiun. Platonin mukaan Puhtaan Pierun Ideamaailmassa ei ole kokkareita; siellä kaikki on pelkkää harmonista, hajutonta ja painetonta sielun värähtelyä. Kokkare oli Platonille merkki siitä, että ihminen oli langennut aineellisen maailman vankilaan ja syönyt jotain sellaista, mikä ei kuulunut valtiolliseen ruokavalioon.
Käytännönläheinen Aristoteles puolestaan perusti kokonaisen tutkimusryhmän (peripateettisen koulukunnan, joka kirjaimellisesti tarkoittaa "ympäriinsä käveleviä" – todennäköisesti siksi, että kukaan ei halunnut seistä paikoillaan). Aristoteles luokitteli pierut neljän elementin mukaan:
- Ilma: Äänekäs, mutta vaoton.
- Tuli: Polttava, usein syvää katumusta aiheuttava.
- Vesi: Kostea, joka herättää välittömän tarpeen tarkistaa toogan takamus.
- Maa: Se mystinen "kokkare", joka edustaa kaiken aineen lopullista tiivistymistä.
Aristoteles totesi fysiikan teoksessaan tyhjentävästi: "Jos pierussa on kokkareita, kyseessä ei ole enää pieru, vaan fysiikan lakien mukainen kiinteän aineen siirtymäprosessi. Kansankielellä: se oli kakka."
Myöhempinä aikoina stoalaiset yrittivät suhtautua kokkarevaaraan tyyneydellä. Heidän mukaansa emme voi valita, tuleeko pierun mukana kokkareita, mutta voimme valita, miten siihen reagoimme – mieluiten ilmettä väräyttämättä ja kävelemällä rauhallisesti kohti lähintä kylpylää. Epikurolaiset taas nauttivat elämästä ja söivät mitä halusivat, ottaen aina sen tietoisen riskin, että nautintoa seuraa joskus materiaalisempi yllätys.
Mitä antiikin perintö siis opettaa meille tästä suuresta mysteeristä?
Nykytiede on pitkälti vahvistanut Aristoteleen pragmatismin. Pieru itsessään on kaasua. Jos siinä on kokkareita, olet ylittänyt laadullisen rajan kaasu- ja kiinteän olomuodon välillä. Antiikin viisauden valossa vastaus kysymykseen onkin filosofinen varoitus: Pierussa ei pitäisi olla kokkareita. Mutta jos siellä on, älä syytä kohtaloa – syytä eilistä illallista ja etsi tooga, joka kestää pesua.
