Alkuasetelma oli jo päin sitä itteänsä.
Sprinttikartta 1:5:000 maastosta, kaikki rastimerkit oli niin ohuella viivalla, ettei tällainen sotasokea niistä ymmärtänyt mitään.
Pohjoisviivat sinisellä, erotin ne jo kotona pöydän ääressä.
Ja kaiken huippu oli se, että vanha ateisti joutui suunnistamaan Pappilanmäellä.
1 ja 2 olivat korttelirasteja, meni hyvin, en ollut vielä Pappilanmäellä
3 myös OK, matkalla neloselle alkoi jo tapahtua. Luin tuon suon ennen rastivälin puoltaväliä isoksi suoksi ja jatkossa ihmettelin kauheasti, miksei maasto täsmää kartan merkkeihin. Menin ihan rastin vierestä ohi, mutta en vielä etsinyt lippua. Kävin asemoimassa itseäni sadan metrin päässä ennen kuin ymmärsin sijaintini.
Matkalla viitoselle vedin vauhdikkaasti pitkäksi. En osannut lukea kahta hiuksen paksuista viivaa tieksi ja olin kauhiasti yllättynyt kun tulin sellaiselle. Siitä oli helppo siirtymä rastille.
5-6: Olin yllättäen koko ajan kartalla.
6-7: En ymmärtänyt kartasta mitään, mutta olin suunnannut kompassin tekstin mukaan - onneksi kirjaimet osoittivat pohjoiseen. Ja rasti löytyi.
Sitten alkoi tapahtua. Helppo rastiväli: polulle ja sitä pitkin rastille. Kun pohjoisviivoja ei näkynyt minun silmilleni, olen ilmeisesti ottanut suunnan takaisin kuutoselle.
Kun tajusin tehneeni jotakin päin Helvettiä, käännyin vaistomaisesti kohti etelää. Se olisi ollut ihan hyvä suunta, jos olisin ollut 7-rastilla.
Pappilanmäen isäntä rankaisi oikein kunnolla laajalla kierroksella ja ihan tuurilla pääsin rastille asti.
Sitten horjahtelin risukoissa ja huonolla polulla pois Pappilanmäeltä ja loput rastit löysin helposti.
Pitkällä tieosuudella itään tuli kyllä monia ikäviä ajatuksia mieleeni. Lähinnä omasta kunnostani ja taitamattomuudestani.
Ei se ole helppoa tulla vanhaksi mieheksi, jolla on vielä runsaasti latvalahoa korvien välissä.