Juoksu on syntiä!

Luin eilen, että minuutti juoksua pidentää elämää seitsemän minuuttia.

Paitsi jos jää auton alle lenkillä ja siirtyy ajasta iäisyyteen.
Viime vuonna juoksin noin satakuusikymmentä tuntia, joten pidensin elämääni Elon laskuopin mukaan noin puolellatoista kuukaudella.

Olen harrastanut aktiivista juoksua noin 50 vuotta. Edelleen laskinta käyttäen tämä tarkoittaa, että juoksuharrastuksen ansiosta ole pidentänyt elämääni yli kuudella vuodella.

Nämä vuodet tulevat siis sinne loppupäähän – paljon parempi olisi, että ne saisi sijoittaa sinne kolmekymppisen elämään!

Ja negatiivisena asiana yhteiskunnan kannalta on huomioitava, että juoksuharrastukseni rasittaa yhteiskunnan taloutta runsaan kuuden vuoden eläkemaksuilla.
Pitäisikö juoksu kieltää kokonaan romuttamasta kansakunnan taloutta?

Tämä kuva piti tulla kuvaksi eilisen postaukseen!

Hellemaraton

Tänään Turussa tehtiin kesän lämpöennätys 31 astetta.

Foorumit itkevät ja opettavat istumaan varjossa, juomaan paljon nestettä ja rukoilevan.
Vajaat kaksikymmentä vuotta sitten juoksin Tukholmassa hellemaratonin, lämpötila reippaasti yli 30 astetta.
Alla raportti reissusta:
Kymmenes maratonini, Tukholma 9.6.2007, ote päiväkirjastani:

9.6.07:
Kello oli seitsemän kun laivamme kiinnittyi satamaan naapurimaamme pääkaupungissa. Miellyttävä kesäinen ilma tervehti meitä pitkässä käytävässä, jonka läpi raahasimme itsemme ja kapsäkkimme; lämpötila oli varmaan yli 30 astetta ja ilman kosteus lähenteli sataa. Siinä alkoi hiki virrata jopa tällaiselta kuivaksi treenatulta urheilijanuorukaiselta saatikka sitten sohvaperunoilta. Mutta tämä oli vain pientä esimakua tulevasta!

Taksi kuskasi meidät Scandian Sergel Plaza-hotelliin ja saimme yhden huoneen välittömästi käyttöömme. Huoneessa oli seinät kaukana toisistaan kuin sosialidemokraattisella puolueella ja mahduimme sinne mainiosti lepäilemään ja vaihtamaan vaatteita vielä kevyempään. Ulkolämpötila alkoi tässä vaiheessa jo lähennellä 30 astetta ja päätimme Teijon kanssa lohkaista lapsille tulevasta perinnöstä osan ja käväistä taksilla hakemassa lähtönumerot ja muun rekvisiitan. Taksin ulkolämpömittari näytti siinä vaiheessa lämpötilaksi 32 astetta.

Palattuamme hotelliin aloimme kiinnitellä laastareitamme ja muita remeleitä päällemme. Lepopulssi oli tässä vaiheessa noussut 70:een. Kahdenkymmenen pykälän nousu johtui pelkästä pelosta mitä lähitulevaisuus tuo tullessaan. Järkevä ihminen olisi tässä vaiheessa päättänyt siirtyä katsomon puolelle ja miettiä missä olisi sopiva ulkoilmaterassi, josta voisi nauttia maratonin seuraamisesta kylmän oluen voimalla. Meistä kumpikaan ei tunnetusti ole kirjoilla järkevien immeisten joukossa, vaan jatkoimme valmisteluja. Siinä oli mukava seurata ilmastoidusta huoneestamme kun hotellista valui ulos kymmenittäin maratoonareita. Lämmin ilma oli myös vähentänyt ruotsalaisneitosten vaatteiden määrää ja peittävyyttä, niiden seuraamisessa aika kului myös rattoisasti, tosin tämäkään harrastus ei pahemmin pulssia laskenut! Kun ikkunamme alta käveli sorea yksilö hieman rohkeammassa asussa, totesin Teijolle, että tämä tyttönen taitaa liikkua yöpuvussaan. Teijo kyllä epäili, että kyseinen henkilö oli liikkeellä työpuvussaan!

Yhtä kaikki, ennen yhtä lähdimme stadionille ja hetkeäkään epäröimättä lähdimme kohti starttiviivaa. Hiukan epäilin, josko tältä matkalta enää on paluuta isänmaahan elävien kirjoissa. Lämpötila oli lähtöhetkellä varjossa 28 astetta ja kuten Pelle Miljoona on aikoinaan laulanut ”Moottoritie on kuuma”, niin katujen yllä taksikuskimme mukaan lämpötila lähentelee tänään 40 astetta. Sydän siis hakkasi kilpailujännityksestä, kuumuudesta ja silkasta pelosta tulevaa kohtaan.

En yrittänytkään lähdössä päästä ryhmäni etuosaan, koska olin päättänyt juosta alun hiljaa ja pitää pulssin eka kympillä 130 korvilla. Ylitin lähtölinjan viisi minuuttia kärjen jälkeen ja sain eteeni ilmapallon, jossa luki 5:15, eli tätä seuraamalla aikani olisi kyseinen viisi tuntia ja vartti. Ensimmäisten kilometrien aikana ruuhka oli hirmuinen, juoksentelin vain joukossa mukana yrittämättäkään ohitella ketään. Kilometrivauhti oli seitsemän minuutin luokkaa ja siitä huolimatta pulssi nousi välittömästi 140 tasolle. Normaalioloissa sillä pulssilla minun pitäisi mennä reilusti alle kuuden minuutin vauhtia. Kolmen kilometrin kohdalla käväisin pikaisesti pusikossa ja 5.15-ilmapallo katosi horisonttiin enkä sitä enää tavannut tällä maratonilla. Ensimmäinen juoma-asema oli vasta viiden kilometrin seutuvilla, join siellä kaikessa rauhassa pari mukia juotavaa ja suurin osa sisällöstä menikin suuhuni, vaikka töniminen oli pahempaa kuin Stockmannin Hulluilla Päivillä.

Yleensä me maratoonarit pyrimme juoksemaan lyhintä mahdollista reittiä – lukuun ottamatta tietenkin Kalevi Saukkosta, joka juoksee aina kurvien ulkoreunaa, että varmasti tulisi matka täyteen! Mutta tänään kaikki kiersivät vaikka kuinka paljon ylimääräisiä metrejä päästäkseen varjoon alta polttavan auringon (Fredi, 1967). Nyt minäkin unohdin Lasse Virenin viisauden, että sisärataa pitkin on lyhin ja nopein matka maaliin. Kulttuurinnälkäiset vaimomme olivat kannustamassa meitä Oopperan edustalla, uskoakseni lämmin ilma loihti heissä esiin myös kulttuurinjanon. Sen he epäilemättä sammuttivat paikallisilla terasseilla. Arvaa, kävikö mielessä karvaanvihreä kateus. Toisaalta mieltäni nosti se, että ohitin samoilla paikkeilla numerolla 10 lähteneen mustan miehen. Oli ilmeisesti hukannut lompakkonsa, kun tuli kävellen vastaan katse maata kohti suunnattuna.

Järjestäjille pitää antaa reilu tunnustus siitä, että he olivat loihtineet normaalien suihkuautojensa lisäksi toistakymmentä muuta suihkupistettä, joissa paloposteista ruiskutettiin jäätävänkylmää vettä meidän juoksijoiden niskaan. Se ilmeisesti pelasti monta juoksijaa joutumasta totaalisen sammumisen uhriksi. Ensimmäisen geelini söin kympin jälkeen ennen kuuluisaa Långholmenin siltaa. Joko geeli tai nousun rasitus aiheutti sen, että vatsani alkoi vääntää pahemman kerran. Seuraavalla juoma-asemalla kävin toiletissa tyhjentämässä suolen sisältöä ja siinä vaiheessa olo oli sellainen, että hölkkäilen Stadtshusetille asti, jossa kannustusjoukkojen pitäisi olla ja keskeytän siellä. Aikaa tähän paskomiseen meni sen verran, että tulosten mukaan sillä vitosella ohitseni meni 800 juoksijaa. Ovi oli kyllä kiinni, etten nähnyt tätä kansojen vaellusta silmilläni. Olo kyllä parani sen verran, että päätin jatkaa ainakin puoleen matkaan saakka, siitähän olisi sitten helppo oikaista stadionille. Kun juoksin siltaa pitkin Kungsholmenilta mantereelle, kärki juoksi ohitseni toisella kierroksella. Laskin, että voittoaika menisi jonnekin lähelle 2.20:tä, joten koville tämä helle ottaa näille yönmustille ravureillekin.

Puolimaratonin ohitin ajassa 2:33 ja siinä vaiheessa olo tuntui sen verran hyvältä, että päätin jatkaa eteenpäin. Aivoni takoivat jalkoihin käskyä: rullaten lyhyttä askelta, rullaten lyhyttä askelta. Matka taittui hitaasti mutta varmasti. Olin päättänyt juosta ainakin Draamateatterille asti, jossa kulttuurinnälkäinen ensimmäinen vaimoni olisi minua seuraavan kerran kannustamassa. Djurgårdenissa takanani pari suomalaistyttöä keskusteli geelien loppumisesta kesken. Minulla niitä oli yllin kyllin, koska en enää uskaltanut riskeerata juoksua niiden nauttimisella. Ojensin yhden geelin tyttöselle, joka otti sen kiittäen vastaan ja toivottaen tsemppiä loppumatkalle. Strandvägenilla sain kiinni Matin, jonka selässä luki isoin kirjaimin Matti 50. Kysyin onko luku ikä vai maratonien määrä. Kertoi täyttäneensä tasavuodet vajaat viikko sitten ja että maratoneja on paljon vähemmän. Pääsin kehaisemaan, että tämä on minulle kymmenes maratonini ja että ensimmäisen juoksin vasta 56-vuotiaana. Tällä tavalla sain kerjättyä pikkuisen kehuja itselleni ja lisää voimaa taistella keskeytystä vastaan. Pysähdyin Ullan kohdalla hetkeksi keskustelemaan ja kyselemään miten Teijolla oli juoksu mennyt.

Loppumatkasta ei ole paljoa kerrottavaa jälkipolville. Joka juoma-asemalla join mukillisen tai pari ruotsalaisten erittäin laihaa urheilujuomaa. Vettä valelin päähäni kaikilla sieniasemilla, vaikka en siedäkään kylmää vettä kuin grogilasissa. Ja yläpää takoi alapäähän tuttua käskyä: juokse, juokse, juokse, juokse. Mutta siitä huolimatta aina välillä tuli otettua pari kävelyaskelta. Välillä laskin ohitettujen juoksijoiden nettolukua, se antoi pikkuisen uskoa, että kyllä tästä vielä maaliin selvitään. Sitten päätin, että heti kun pulssi laskee alle 150:n, niin kävelyosuuden on loputtava. Sillä tavalla pystyin pitämään vauhdin lähellä seitsemää minuuttia hamaan loppuun asti. 36 kilometrin kohdalla hurrit olivat keksineet tarjota hyvää, aromirikasta kahviaan. Kaiken lisäksi sen lämpötila oli kulinaristisesti noin 25 astetta, hiukan ilman lämpötilaa viileämpi. Syljin mukini sisällön rikastuttamaan Mälarn-järven pieneliöstöä. Jälleen tänä vuonna tein sen havainnon, että Odengatan on toisella kierroksella pari kilometriä pitempi ensimmäisellä. Onkohan se otettu huomioon radan tarkistusmittauksessa?

Loppujen lopuksi tulin stadionille ja suoritin urakkani kunniallisesti loppuun. Kymmenes maratonini oli takana! Ja kaiken lisäksi juoksin uuden ennätykseni, vanha parani kuudella minuutilla! Entinen ennätys oli 5:05:02 Vammalasta ensimmäiseltä maratoniltani neljän vuoden takaa, nyt jaksoin juosta yli kuusi minuuttia kauemmin, aikani oli 5:11:14. Juoksin toisen puolikkaan viisi minuuttia hitaammin kuin ensimmäisen. Ohitin toisella varvilla noin tuhat juoksijaa. Kolmenkympin kohdalla olin sitä mieltä, että tämä on vihonviimeinen maraton, jonka tulen elämässäni juoksemaan. Tunti juoksun jälkeen aloin miettiä, että missähän se seuraava voimainkoitos tapahtuu. Maratoonarin hulluudella ei ole mitään rajaa!

Hain tavarani, vaihdoin vaatteeni ja lähdimme kävelemään kohti hotellia. Stadionin ulkopuolella tarjoiltiin maksua vastaan ruotsalaista kevytolutta, ai että se oli hyvää verrattuna näihin urheilujuoman litkuihin! Kävelimme pari kilometriä hotelliin ja suihkun jälkeen siirryimme alakertaan ruokailemaan. Norjalaislohen ja perunat huuhtelin alas kolmella tuopilla olutta. Sen jälkeen uni tuli suuremmin epäröimättä.

Maalissa, hengissä!
Mutta mä olinkin silloin nuori poikanen,
täytin 60 vasta kuukauden päästä.

Juhannuksen jälkeen

Juhannus tuli vietettyä hyvin rauhallisesti kahden kesken ensimmäisen vaimoni kanssa.

Ei valvottu myöhään, ei lotrattu alkoholijuomien kanssa – olemme tainneet tulla vanhoiksi.

Tein pari pitkähköä pyörälenkkiä, yhteensä yli 70 kilometriä.

Sain myös kevyen soutuveneeni vesille ja soudin Lammassaaren ja Kassisaaren ympäri.
Kassisaari ei ole tämän pienen luodon virallinen nimi. Se sai nimensä, kun Ullan veljen vaimo Ato unohti sinne kassinsa noin puoli vuosisataa sitten.

Kun sitä lähes päivittäin tekee jotain kevyensorttista liikuntaa, niin voimia ja haluja ei sitten jää paljon muuhun aktiviteetteihin.

Joten mökki ja sen ympäristö on rempallaan – ja pysyy!

Olenkin tässä alkanut emännälle ehdotella, että myytäisiin tämä pois ja jatkossa panostettaisiin elämän laatuun kotona Turussa.
Toistaiseksi en ole saanut mitenkään positiivista palautetta ehdotukselleni.

Lipputangosta hajosi nuppi, tanko piti kaataa ja samalla maalata.
Kun olin skrapannut tangon yläosan ja siirryin alemmas,
niin skrapa upposi tyven lahoon puuhun.
Tästä pitäisi ottaa metri pois tai ostaa kokonaan uusi lipputanko.
Aika näyttää, onko tilanne vuoden päästä edelleen kuvan mukainen! 😢

Satavuotiaan kunto!

Satarastit tänään Palovuoren maastossa, joka on aika miellyttävää avokalliomaastoa. Vielä kymmenen vuotta sitten pystyin pitämään vähän vauhtiakin siellä.

Ratamestari otti luulot pois jo matkalla ykköselle, kipuaminen ylös tuulen kaatamien runkojen yli kesti ikuisuuden.
Rastiympyrään osuin hyvin, mutta siellä tuli noin kolmen minuutin kiertely.

Kakkoselle osuin hyvin, vaikka mittakaava 1:10K ei ollut kauhean hyvin luettavissa.
Kolmoselle vaikeuksitta ja seuraavalla rastivälillä ylhäällä polulla pystyin ottamaan ensimmäiset (ja myös viimeiset) juoksuaskeleet.

En tiedä mikä oli vikana, en jaksanut juosta eikä sykekään alun nousun jälkeen noussut yli 120:n.

Kyse ei liene ylikunnosta eikä myöskään aliharjoittelusta. En tiedä, en ole lääkäri enkä myöskään psykiatri.

Rastit löytyivät ongelmitta ykkösen jälkeen, mutta kun km-aika on yli 20 minuuttia/km, niin jokin mättää rajusti.

PItänee alkaa rustaamaan testamenttia!

Venlojen viesti

Olen yli kaksikymmentä kertaa osallistunut Jukolan viestiin.

Tänään pojantytär Amalia jatkaa suvun perinteitä ja juoksi kolmannen osuuden tamperelaisten partiolaisten joukkueessa.

Paikalle en päässyt, mutta nykyään kilpailua voi seurata netin välityksellä varsin helposti ja kattavasti.

Joukkueen tytöt ovat kaikki ensikertalaisia ja todella vähän suunnistaneita.
Amalialle nuorimpana lankesi kolmas osuus, joka oli kaikkein lyhin, 6,6 kilometriä.

Hän lähti matkaan sijalta 1312 ja nosti joukkueensa sijoitusta tasaisesti koko matkan. Amalia ohitti 93 kilpasiskoaan ja sijoittui osuusajoissa sijalle 668 runsaan 1300 suunnistajan joukossa.

Loistavaa työtä nuorelta neidiltä – lahjoja olisi vaikka kuinka paljon.

Tietysti on hyvät geenitkin! 😘

Tässä alustavat tulokset.
Amalialla on äitinsä sukunimi - Jani ei hämäläisillä geeneillään ehtinyt tunnustamaan tyttöä tekemäkseen ja savolaisgeeneillä varustettu äiti ehti antaa sukunimensä Amalialle.

Hieno nimihän tuo Paulanne on!

Meitä huijataan?

 Tänään Suomen laki muuttui ja mahdollisti enintään 8-prosenttisten alkoholijuomien myynnin ruokakaupoissa.

Minä olen olutmiehiä ja käytän nykyään etupäässä hyvin kevyitä oluita, joten muutos ei vaikuta minun juomatapoihini.

Mutta vaimo juo valkkaria ja hän olisi potentiaalinen asiakas näille tuotteille.
Joten kävin hakemassa pullon samaa merkkiä, jota hän juo muutenkin.

Vielä ei tuotetta maistettu, mutta tuli luettua tarkkaan mitä viini pitää sisällään.

Lasipullossa myytiin K-kaupassa 0,75 litran pullossa valkoviiniä Espiritu de Chile, Prosentit olivat 8,0 ja hinta kahdeksan euroa.
Alkon tuote myytiin pahvitölkissä, tilavuus 1,0 litraa, alkoholiprosentit 12,5 ja hinta 10,5 euroa.

Siis litrahinta oli melko tarkkaan sama näillä tuotteilla.
Mutta jos haetaan päihtymystä, niin K-kaupan ainetta  joutuu ottamaan puolitoista kertaisesti Alkon juomaan verrattuna.

Ja epäilen, että tämä vedellä laimennettu viini ei ole maultaankaan Alkon tuotteen veroinen.

Joten antoi olla viimeinen kerta kun haen viiniä maitokaupasta!
Paitsi Espanjassa, siellä tämän tason viini pullossa maksaa kaupassa noin yhden euron!

Tässä ne ovat sulassa sovussa jääkaapin ovessa.

Elämä sekaisin

 Me jäimme Ullan kanssa eläkkeelle neljätoista vuotta sitten.

Sen jälkeen olemme tehneet vuorotyötä, minä olen aamuvuorossa ja Ulla iltavuorossa.
Joten aamulla kun herään, niin keitän itselleni kaurapuuron ja sen päälle keitän kahvit ja syön voileivän. Valitettavasti tulee aika usein syötyä myös jotakin vehnäistä!

Toiset kahvit juon sitten kun vaimo nousee ylös.
Tänään meni elämä aivan sekaisin. Eikä se johtunut Putinista tai Trumpista.

Nousin hieman ennen kuutta, katsoin netistä tärkeimmät uutiset ennen kuin puin vaatteet ja lähdin koiran kanssa hakemaan Turun Sanomia postilaatikosta.
Ennen kuin ehdin aloittaa puuron keiton, Ulla nousi ylös ja kysyin, juoko hän kanssani kahvia. Lupasi juoda.
Siinä jäi sitten puurot keittämättä eikä vatsakaan toiminut koko aamuna pelkällä kahvilla.

Lehdenkään luvusta ei oikein tullut mitään, se kun piti jakaa kahdelle.
Enkä voinut paeta ulos koiran kanssa, kun ulkona satoi rankasti vettä.

Parin tunnin jälkeen Ulla meni jatkamaan kesken jääneitä uniaan ja elämä palautui normaaliksi – sain syötyä puuronkin ja täytettyä aamun ensimmäisen sudokun.

Kuva on kopioitu Marttojen sivuilta.
Juuri tuollaisen minäkin puuroni syön.
Ehkä puuroni päällä on hieman enemmän hilloa!

Podiumilla

Kävin Uudessakaupungissa suunnistamassa Aluemestaruuskisassa.
Oli siellä muitakin kuin varsinais-suomalaisia mukana, mutta he eivät kisailleet mestaruudesta

Näin se homma eteni:

K-1: Ihan tuolla tavalla en mennyt ykköselle, mutta huonosti menin!
1-2-3: Aloin jo oppia, mutta voimaa ei ollut jaloissa
3-4: Tulin mielestäni rastille, mutta rastilippu puuttui. Tein kolmen minuutin etsinnän ja kappas - löysin rastilipun!
4-5-6: Hitaasti ja hiukan epävarmasti
6-7: Vielä hitaammin ja epävarmemmin.

Kahdeksasta lähtijästä olin kuudes.
Mutta kun kolme edelläni ollutta olivat alueen ulkopuolisia, niin sain palkinnoksi pronssimitalin.

Tästä suorituksesta ja mitalista en voi olla kovin ylpeä!

Mutta palkinnon antaja lohdutti ja totesi, että näissä sarjoissa mitalit jaetaan terveimmille - ei parhaimmille! 😅

Kuvassa molemmat tämän vuoden pronssimitalit.
Tuo oikeanpuoleinen tuli huhtikuussa AM-sprintistä

GPS-tiedoston mukaan kuvassa reittini.
Ei ihan todellinen mutta suuntaa antava.
Esim. ykköselle mennessä en kiertänyt pikku lampea pohjoispuolelta.

Tyttö tuli taloon

Jani toi meille eilen Lilin hoidettavaksi.

Lili on tuttu koira, on ollut meillä usein yökylässä sekä täällä Turussa että Nauvossa.
Mutta koskaan ennen ei ole meillä ollut hoidettavana. Se on hieman arka eikä helpolla tutustu toisiin koiriin tai ihmisiin. Ja kuten monet sheltit, hiukan arvaamaton vieraiden ihmisten ja asioiden kanssa.
Meille se sopeutui ongelmitta. Kun Jani lähti, niin hiukan se ensin etsi kadonnutta isäntäänsä, mutta pian unohti asian.
Tämä on ensimmäinen hoidokki, jonka kanssa lenkit ovat jääneet lyhyiksi – ei edes korttelin ympäri ole mitään asiaa.
Tosin sain sen houkuteltua eilen illalla lähimetsässä olevan mäen laelle. Siellä piski totesi, että ei tämä mikään Pyynikki olekaan ja liike loppui.
Mikä tärkeintä, koira nukkui sikeästi koko yön.
Joten eiköhän me yksi viikko toimeen tulla mainiosti.

Jollei koiraa aktivoi, niin tässä asennossa se enimmäkseen oleskelee!

Sain Lilin eilen houkuteltua namipalojen avulla asuntomme vieressä olevalle kalliolle, kiivettävää oli yli 20 nousumetriä.

Koira ei pahemmin häirinnyt untani.
Kävin kerran sentään pienellä yökävelyllä.
Lili ei ehkä sitäkään, ainakin illalla ja aamulla se köllötteli samassa paikassa!

Äänestämässä

Kävimme Ullan kanssa antamassa äänemme.

Skanssin K-Cittarin edessä oli äänestyspaikka, eikä Ullankaan tarvinnut liian monta askelta ottaa.

Sehän on tietysti vaalisalaisuus, ketä minä äänestin.
Sen verran kuitenkin raotan salaisuuksien verhoa, että joku saattaisi seuraavasta lauseesta päätellä kenelle ääneni annoin.

Toveria äänestin, mutta en sossua!

Tampereella juhlimassa

Tänään päättyivät koulut ja lapset pääsivät kesälaitumille.

Me menimme Ullan kanssa Tampereelle tervehtimään Janin porukkaa, siellä Joona kirjoitti yo-kokeet tänä keväänä ja Amalia siirtyy syksyllä lukioon.

Amalia esitteli todistustaan, siellä oli pitkä rivi ysejä ja muutama kymppi lisänä. Keskiarvo oli 9,23 ja pääsy haluamaansa lukioon on selvä.

Joona kirjoitti myös yo-kirjoitukset erinomaisilla tuloksilla.
Mutta hän saa lakkinsa ja todistuksen vasta kesällä, yksi ruotsin kielen tentti on vielä suorittamatta. Todistuksella ei nyt ole isoa kiirettä – mies kun astuu armeijan harmaisiin heinäkuussa.

Sanoinkin Joonalle, että meidän Juha olisi ollut samassa tilanteessa, jollei hänen tyttöystävänsä olisi hakenut häntä joka aamu kouluun viimeisenä lukiovuotena.

Sää suosi tätä juhlaa, aurinko paistoi ja lämpötila lähenteli kolmeakymmentä astetta.
Mutta paluu katkalla näimme myös runsaita salamointeja ja rankkasadetta.
Lämpötila laski sateen alla hellelukemista kuuteentoista asteeseen.

Juhlijoista kuvaan pääsi ainoastaan perheen koira Lili.
Koirasta ensi viikolla saatte nähdä lisää kuvia.
Se nimittäin tulee meille viikoksi hoitoon - isäntäväki kun lähtee lomamatkalle etelään.