Kun valitsin blogisivuston nimeksi ex-maratoonari, siihen on syynsä.
8.2.2019 klo 12.56 olin lenkillä jäisellä tiellä ja tuolla minuutilla akillesjänteessä vihlaisi oikein kunnolla. Juoksu loppui siihen, mutta pääsin takaisin kolmen kilometrin päähän kotiin hitaasti kävelemällä. Nykyään ei rynnätä rinta rottingilla lääkärille valittamaan kovaa kohtaloa.
Viisikymmentä vuotta naimisissa olleelle miehelle löytyy kotoa paljon parempi tietolähde. Nyt en kyllä tarkoita vaimoa, vaikka kyllä sieltäkin ohjeita saa kaikkeen maan ja taivaan väliltä.
Googlettamalla asiat selviää - varsinkin jos osaa hiukan karsia sitä, mistä lähteestä uskottavaa tietoa ottaa käyttöönsä. MV-sivusto on tietenkin parasta mitä maapallolla on tarjota.
Lisäksi Juoksija-lehdessä oli juttua uudesta tavasta parannella kipuilevaa jännettä. Niillä ohjeilla etenin, jatkoin kevyttä hölkkää pari kolme kertaa viikossa. Ohjeet kun lupasivat treenin jatkumisen hyvistä puolista kivun sallimissa rajoissa.
Välitöntä apua ei tullut, kuukauden jälkeen menin erikoislääkärin juttusille. Hän suhtautui asiaan ihan asiallisesti. Sanoi, että olen toiminut oikein. Ja kertoi, että jos tuon ikäinen ihminen on sen verran masokisti, että harrastaa maratoneja, niin todennäköisyys sairastua akilleksen tulehdukseen on ainakin sata prosenttia. Ja kertoi lopuksi, että kyllä se paranee. Hyvässä lykyssä jo kahdessa vuodessa.
Pientä edistymistä oli havaittavissa, mutta kuntoon ei jänne tullut - jännä juttu!
Kesäkuusssa menin osteopaatille saamaan shockwave-hoitoa. Se helpotti tilannetta ja mahdollisti osallistumisen Kainuun Rastiviikolle heinäkuun alussa. Vahvassa Burana-humalassa pystyin juoksemaan kaikki kisat aivan kohtuullista vauhtia. Siitä innostuneena Kainuusta palattuani tempaisin viiden kilometrin lenkin sen verran kovaa, kuin koneesta sai ulos kierroksia. Lenkin jälkeen seuraavana päivänä olo oli pahempi kuin kunnon ryyppyreissun jälkeen. (Itse en tietenkään sellaisesta mitään tiedä, mitä nyt isot pojat ovat kertoneet).
Tilanne on pikku hiljaa parantunut ja vauhti lenkeillä on hieman parantunut. Pari viikkoa on nilkka ollut kunnolla turvoksissa iltaisin ja tänään hakeuduin vihdoin osteopaatille tutkimuksiin.
Tunnin ajan keskustelimme, hän testasi jalkaa ja väänteli sitä itään ja länteen. Mitään siellä ei ole rikki ja totesimme, että kuntoutus jatkuu akillesjänteen voimistamisella. Jänne on niin heikko, että sen varassa en pysty yhdellä jalalla nousemaan ylös. Totesimme, että syy vaikeuksiini on siinä. Muutakaan emme oikein keksineet.
Mutta kaipa nyt on vihdoinkin aika todeta että minun maratonini ovat takanapäin. Suomalainen huippu-urheilu ei siinä menetä mitään. Minä menetän sen aufoorisen tilan, johon karpaasi pääsee edettyään rauhallista vauhtia runsaat viisi tuntia jalkojensa varassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti