Kalkkis mietiskelee

Kun taivaan isä tai sitten itse belsebuubi on antanut immeisen elää lähes kahdeksankymmentä vuotta, niin sitä alkaa havitella lisää vuosia.

Sen huomaa myös noissa vanhuksissa, jotka näitä maailmoja omasta mielestään hallitsevat. Naapurimaamme vakoilijakoulutuksen saanut päämies jutteli taannoin Kiinan itsevaltiaan kanssa, miten heidän korvaamattomat sielut ja ruumiit saataisiin elämään ikuisesti. Huulilta lukijat eivät saaneet vastausta ainakaan siitä, että he olisivat löytäneet vastauksen - jumalille kiitos!

Tämä internetti on nykyään täynnä kaikenlaisia ohjeita, miten elämämme saisi jatkumaan vielä muutamalla vuodella täysissä ruumiin voimissa.

Pitäisi tietenkin liikkua rutosti - siis paljon, vauhdilla ei niinkään väliä.

Sitten pitäisi solmia ja pitää yllä sosiaalisia suhteita. Se ei nyt ole niin helppoa, Kekkonenkin sanoi minun iässäni, että alkaa olla pahuksen yksinäistä, kun kaikki kaverit alkavat olla kuolleita.

Ja sitten pitäisi löytää uusia harrastuksia ja nimenomaan sellaisia, joissa aivot kuormittuvat.
Olisi kuulemma hyvä aloittaa uuden kielen opettelu. Mitä siitäkin mahtaisi tulla, kun jo opitut kielet ja sanat häviävät mielestä sana päivässä, kaksi parhaina...

Uusien harrastusten löytäminen on kanssa vähän vaikeaa, kun jaksaminen ei riitä edes vanhojen jatkamiseen.

Runsas vuosikymmen sitten hurahdin geokätköilyyn. Taisin löytää niitä lähemmäs tuhannen, kunnes viitisen vuotta sitten se etsiminen loppui kokonaan. 
Olen tehnyt itsekin kymmenkunta kätköä, niiden hoitaminen pitää minut vielä kiinni harrastuksessa. Pitää käydä vaihtamassa lokikirja, kun se täyttyy.

Tämän harrastuksen puitteissa laitoin myös matkaan toista kymmentä vuotta sitten  muutaman reissaajan. Niissä oli mukana muista harrastuksista saamiani mitaleita.
Useimmat katosivat löytäjän taskuun, mutta yksi jatkaa vielä vaellustaan.
Siinä oli mukana Ruissalon puolimaratonin osallistumismitali.

Se päätyi Amerikan mantereelle ja on siellä jatkanut matkaansa jo 12 vuotta.
Aika näyttää kumman tarina päättyy aikaisemmin, minun vai tämän reissaajan.

Aika näyttää - toivon, että reissaaja jatkaa matkaansa vielä sen jälkeen kun minun tuhkani on ripoteltu Itämeren aalloille. 😀

Tällaisena se reissaaja lähti vaellukselleen.

Yllä on tiedot liikkeelle laskemistani reissaajista.
Suurin osa katosi varsin nopeasti maailman tuuliin.
Mutta tämä Marathonman jatkaa yhä matkaansa ja
on kulkenut jo puolitoista kertaa maailman ympäri.

Koda kylässä

Saimme perjantaina Kodan hoitoomme.

Yleensä olen tehnyt sen kanssa päivittäin sen verran lenkkiä, että kymmenen kilometriä täytyy. Se on oikein sopivaa kestävyysharjoittelua tällaiselle entiselle maratoonarille.

Eilen lauantaina päätin, että kiusaan koiraa oikein kunnolla ja tein sen kanssa vähän yli 15 kilometrin liikunnat.
Kun tulimme viimeiseltä lenkiltä, niin ohittaessani yhden pariskunnan kerroin heille, että tämä koira rääkkää mua ylipitkillä lenkeillä - kysyin, että voisitteko soittaa eläinsuojeluun. 
Eivät luvanneet soittaa.

Tänään päätin mennä sen kanssa oikein juoksulenkille. Viimeinen oma koira, tollerinarttu, oli sellainen, että ei enää kolme vuotta täytettyään suostunut ottamaan juoksuaskelia. Joten juoksulenkit koirien kanssa ovat jääneet vähiin.

Mutta tämä Koda on toista maata. Kun se näki, että puin juoksuvaatteet päälle, niin se ryntäsi ulko-ovelle.

Teimme viiden kilometrin lenkin ja minulle vauhti oli ihan reipasta.
Muistutti intervallitreeniltä, palan matkaa kovaa, sitten raju stoppi ja sen jälkeen uudelleen menoksi. Tuli kunnon hiki.

Lenkin jälkeen Koda pesi hiet pois kasvoilta.
Mutta kyllä menin silti vielä suihkuun.
Ennen vanhaan kysyttiin:
Ei syö siat, ei koske koirat, herrojen herkku, kuningasten ruoka, mikä se on?
Vastaus on suola.
Mutta kyllä tämä koira suolaisesta hiestä tykkää!

Kyllä tämä koira osaa myös levätä.
Yöt se nukkuu tosi hyvin ja päivälläkin ottaa nokosia.