TurkuRastit

Kolmen viikon tauon jälkeen olisi luullut, että juoksu kulkee ja suunnistus sujuu.

Muuten menikin ihan kivasti, mutta pari pientä pummia pilasi tunnelman.

Pahin oli rasti nro 3. Lähestyin sitä ihan oikein, mutta kun tulin sähkölinjalle, niin kuvittelin olevani idemmän suon kohdalla ja tarkistelin linjan eteläpuolella olevia kumpareita yksi kerrallaan ja muutaman kahteenkin kertaan. Sitten koin herätyksen ja suunnistin rastille. Pummiaka 12 minuuttia - siis lähes alettiin ottaa aikaa almanakalla!

Seuraavalla rastivälillä kiersin tarkoituksella vasemmalta polkua pitkin, mutta lähestyminen oli luokatonta ja takkiin tuli sellainen 3 min.

Sen jälkeen rastit löytyivät kohtuullisesti, vaikka pientä haparointia oli ja jalka ei noussut enää laisinkaan - siis kävelin neloselta maaliin. Joku MP kävelee usein suunnistaessaan, mutta mulla ei ole noita kilpakävelijän geenejä annettu ja matka taittui hitaasti.
Hyvin hitaasti.

Maali oli parimetrisessä vesaikossa ja näkyvyys oli alle kaksi metriä joka suuntaan - myös ylöspäin. Siinä hukkui pari minuuttia.

Tämä oli ensimmäinen suunnistus kolmeen viikkoon. Täytynee pitää nyt hiukan pidempi tauko!
Tai viisaampi olisi lopettaa...

Uusi ura urkeni - olen hillomestari

Meillä on Nauvossa kaksi ikivanhaa omenapuuta, joita emme ole mitenkään hoitaneet.

Tänä vuonna ne tekivät valtavan sadon – kuten ilmeisesti kaikkialla muuallakin.
Niinpä poimin niitä koriin, kun lähdimme kotia kohti eilen.
Tänään luin sitten netistä yksinkertaiset ohjeet hillon tekemiseksi. Ohje oli sellainen, että omenoita ei kuorittu, vaan keittämisen jälkeen käytettiin tehosekoitinta.

Kävin hakemassa kaupasta hillosokeria ja sitruunan – mitään muuta sen hillon tekemiseen ei omenien lisäksi tarvittu.
Ohje oli yksinkertainen, mutta kyllä tällainen ensikertalainen joutui hiukan miettimään, mitä ohjeen tekijän sanavalinnat oikein tarkoittivat.

Vaikka omenoita ei kuorittu, niin kyllä siinä aikaa suttaantui, kun ne pesi, halkaisi, poisti kodat ja lopuksi paloitteli siivuiksi.
Keittovaiheessa omenien kuoret eivät mitenkään sulaneet ja mieleen tuli kerettiläinen ajatus, että olisiko ne sittenkin pitänyt kuoria!

Kun sose oli valmis ja laittoi tehosekoittimen laulamaan, niin kyllä siitä hillosta ihan tasaväristä tuli.

Omenat olivat kaneliomenoita, joten väri oli hieman punaisempi kuin tavallisesti.
Seuraavan soseen teen talviomenista, ne ovat ihan valkoisia!

Omenasose on valmis purkitettavaksi.

Keiton loppuvaiheessa Ullakin tuli paikalle.
Hän esitti lievän epäilyksen, että ei tästä syötävää tule.
Vaan hän joutui tällä kertaa perumaan lausuntonsa ja totesi hilloa maistettuaan, että aika hyvä!
Ullahan ei omenoita syö missään muodossa, joten tämän hilloerän saan syödä ihan itse!

Auringonlasku

Olen muutaman kerran käynyt Thorasvikenin suulla kuvaamassa ilta-aurinkoa.

Eilen oli hyvä päivä siihen, tuuli oli puhdistanut taivaan, joten otin pyörän alle ja ajoin niin lähelle paikkaa kuin pyörällä pääsee.
Menin sinne hiukan liian aikaisin ja tuuli alkoi hyydyttää odottajaa, vaikka vaatteita oli mukana riittävästi.

Varsinaista iltaruskoa ei kyllä ilmestynyt ja aurinkokin laski horisontissa pilveen.
Mutta aina sieltä saa mukavia kuvia, joita voi sitten talvi-iltoina muistella.

Hämärä ehti laskeutua, kun ajelin takaisin mökille.
Lamppukin löytyy pyörästäni, mutta sen teho on sen verran pieni, että hiekkatietä ajaessa ei ihan kaikkea tien pinnassa näe.

Ajelin varovaisesti, kun takana on lähimenneisyydessä tuttavuus isänmaan kamaraan. Perille pääsin turvallisesti – en siis mennyt turvalleni.

Tämän kummelin juurella ihailin auringonlaskua.

Tämän kuvan jälkeen aurinko jäi pilven taa ja minä lähdin kävelemään pyöräni luokse.
Sinne oli matkaa vajaat puoli kilometriä.

Etualalla vasemmalla on Lammassaari.
Se vartioi Thorasvikenille menijöitä.

Oli siellä puitakin joiden takana oli tuulensuojassa.

Enzo Ferrari maraton

 Kun tässä nykyisessä elämässä ei enää tapahdu kovin runsaasti ihmeitä, niin pitää aina välillä muistella sitä aikaa, johon ei ole paluuta.

Juoksin maratonennätykseni 15 vuotta sitten ja olen juoksun loppuvaiheista aikoinani kirjoittanut seuraavaa:

Puolimaratonin väliaika oli 2.19.00 ja totesin itselleni, että aikatavoitteet on jo heitetty romukoppaan. Sen verran olin perässä neljän ja puolen tunnin aikataulua ja lämpötilakin oli aivan liian korkea tänään.
Viides vitonen kulki edelleen 33 minuuttiin.
Sitten alkoi pulssi nousta reilusti yli sadan neljänkymmenen. Luulin sen johtuvan lämpenevästä ilmasta. Mutta kyllä kyseessä oli myös vauhdin nousu. Tämä vitonen meni alle 32 minuutin.

Tästä alkaen juoksukaverini oli tuntemattomalla alueella. Kun katsoin kaverin juoksua ja olemusta, totesin, että hänellä ei tule olemaan vaikeuksia juosta ensimmäistä maratoniaan loppuun. Matka kolmeenkymmeneen viiteen kilometriin sujui myös hiukan alle 32 minuutin. Pulssi oli tässä vaiheessa jo reilusti yli sadan viidenkymmenen.
Tässä vaiheessa erehdyin tutkimaan kelloani hiukan tarkemmin ja totesin, että jos juoksen loppumatkan kuuden minuutin kilometrivauhtia, niin teen uuden ennätykseni. Kerroin aloittavani loppukirin. Kaveri totesi, että hyvää matkaa. Sanoin, että nyt ei kaveria jätetä, tule mukaan. Hän sanoi yrittävänsä ainakin yhden kilometrin.

Vauhti nousi huimasti ja pätkän taivallettuamme pulssi oli noussut yli sadan seitsemänkymmenen. Epäilin, että tuli ehkä tempaistua hiukan liian kovaa. Sen jälkeen muutinkin kellon näyttöä sellaiseksi, että sykettä ei näkynyt, ainoastaan kokonaisaika. Kilometripylväitten kohdalla totesin, että vauhti riittää komeasti uuteen ennätykseen. Ennen neljääkymppiä kaveri viereltäni oli jäänyt hieman taaemmaksi, toisin en vilkuillut siihen suuntaan enkä tiennyt oliko ero pieni vai iso.

Vitonen tälle asemalle kesti ainoastaan 29.40. Se oli ylivoimaisesti nopein viisi kilometriä pitkän maratonhistoriani aikana. Ja tehty viimeisillä kilometreillä. Rintani oli aikamoisesti rottingilla.
Tässä vaiheessa tamperelainen kaverini ilmestyi jälleen rinnalle ja sanoi, että mehän päästään alle neljän ja puolen. Myönsin tämän olevan mahdollista.

Puolimaratonin jälkeen selkiä oli ilmestynyt eteemme kymmenittäin. Yksi ohitti meidät koko viimeisen puolikkaan aikana. Mukava nähdä kuinka paljon sijoituksemme parani, täällä kun otettiin virallinen väliaika myös puolikkaan kohdalla.
Matka maaliin kesti neljästäkympistä tasan kaksitoista minuuttia. Tamperelainen jätti minua loppusuoralla parikymmentä metriä. Oman kelloni mukaan loppuaikani oli 4.29.28. Parannusta entiseen ennätykseen tuli yli kaksi minuuttia.

Se oli siis uusi ennätykseni. Ja sellaiseksi se sitten jäikin.

Virallinen kuva 20 metriä ennen maalia.
Olen jo valmiiksi nostamassa kädet ylös ennätyksen kunniaksi!

Tässä väliajat 5 km välein.
Alkumatka tasaisesti PK-alueella.
Sen jälkeen syke kohosi ehkä vähän turhankin korkealle.
Mutta jaksoin kiihdyttää vauhtia loppuun asti.
Silloin olin ihan mukavassa kunnossa... 😍

Autoajelulla muistia virkistämässä

Vajaan viikon kaupunkiloman jälkeen palasimme eilen iltapäivällä takaisin sorvin ääreen tänne kesämökille.

Kun olimme purkaneet tavaramme niin Ulla huomasi, että hänen jääkaapissa säilytettävä lääkepurkkinsa puuttui tavaroiden joukosta. Lääke on ollut käytössä pari kuukautta ja se on luvanvarainen. Sitä ei siis saa mistään apteekista kuin tilauksesta.

Siinä sitten hetki keskusteltiin, kenen muisti pätkii ja kuka on vastuussa lääkityksestään. Yksimielisyyteen asiasta emme muistaakseni päässeet! 😂

Tässä kokeiluvaiheessa on tärkeää, että lääke otetaan säännöllisesti ja viikon tauko merkitsisi, että lääkkeen vaikutus lakkaisi ja kokeilujakso pitäisi aloittaa alusta.

Joten otin banaanin ja Jaffapullon suunnaten Kian nokan kohti Turkua.
Ajan säästämiseksi ajoin kirkonkylään hiekkatietä pitkin, se on viisi kilometriä lyhyempi ja tällä kertaa se oli jopa ihan hyvässä kunnossa.

Äkkikäännös kotona ja paluu mökille.

Ihan siinä tuli ajat kaupparatsuna mieleen. Kolme ja puoli tuntia auton ratissa oli aika tavallinen ilta-ajelu, kun reissulta hieman rähjääntyneenä palattiin kotiin.

Silloin sellainen ajelu tapahtui yhden tai nolla pysähdyksen taktiikalla.
Nykyään tunnin ajelun jälkeen on pakko pysähtyä ja kävellä pari minuuttia, kun tuppaavat nuo jalat puutumaan.
Eikä siihen auta jalkojen ojentelu ja jumppaaminen, vaikka autossa on automaattivaihde ja automaattiohjaus.

Tällä lautalla ylitin eilen Paraisten ja Nauvon välisen salmen kolmeen kertaan.
Viimeisellä kerralla iltakahdeksalta oli tilaa kävellä kannella,
vaikka en paljon kannelta soitellut. 😋

Sukukokous

Kokoonnuimme perinteiselle sisarustapaamiselle tänä vuonna Salon Uskelassa serkkumme Tarjan kesämökillä.

Mökki oli hänen kotitalonsa lapsuudessa ja Tarjan vanhemmat Hilkka ja Armas olivat minun kummivanhempia.

Koko sisaruskatraamme kävi kesäisin usein kylässä täällä, joten talo ja ympäristö olivat todella tuttuja.
Armas oli innokas moottoripyöräilijä, joten hänen takanaan olen istunut usein. Hän opetti minut istumaan pyörän selässä. Alussa kun pyörä kallistui, niin vaistomaisesti käänsin yläkroppani pystysuoraan asentoon. Armas kertoi, että se on väärin – kun kallistuin pyörän mukana, niin ajaminen oli helpompaa ja lopulta ymmärsin nauttia vauhdista oikein.

Mukana tapaamisessa oli sisarusten lisäksi Matin Tuula, Sirkkaliisan esikoinen Hanna ja Tarjan aviosiippa Kimmo ja poika Samuli ja Ulla.

Keskusteli vilkkaana eikä koko aikaa puhuttu vanhenemisen aiheuttamista krempoista ja kaikenlaisista vaivoista.

Ja esitimme Ukko yli-Jumalalle vienon toivomuksen, että saisimme ikääntyä tasatahtia niin fyysisesti että henkisesti.

Mielestäni kuulin yläkerrasta kuiskauksen, että laita poika jonkinlainen kohtuus noihin pyyntöihisi! 😃

Tässä me Laineman Helenan ja Manun lapset olemme.
Matti, Ilkka, Maija, Leena ja Sirkkaliisa.
Tytöt jaksavat vielä hymyillä, mutta pojat ova alkaneet vakavoitua!

Pyöräilyonnettomuus - vielä elän

Perinteisesti olen USA:n itsenäisyyspäivänä pyöräillyt ikäni kilometrit, mutta tänä vuonna voiton vei suunnistusrastit Nauvossa.

Paikkasin virheen tänään ja reissun jälkeen oli vähän muutakin paikattavaa - kyynärpää ja reisi olivat pahasti verillä.

Kävin ensin Paraisilla ja tutustuin pyörän selässä siltatyömaisiin, yhteensä kolmeen.
Palasin takaisin mantereelle, käännyin Piikkiöön ja sieltä kohti Kirismäkeä.

Kartan kirjainten P ja K puolivälissä täyttyi 40 km ja alamäen jälkeen pyörätien vieressä oli penkki. Jarrut pohjaan ja yritin tehdä U-käännöksen penkin viereen.
Löysin itseni kyljellään asvaltilla ja onnistuin saamaan vasemman jalan rungon ja etupyörän väliin niin, että jalka lukkiutui sinne ja otti aikansa, ennen kuin sain pyörän pois painamasta jalkaa. Jotenkin pyörä ja Lanttu olivat hitsautuneet toisiinsa.

Samalla kun sain irrotettua itseni, viereen pysähtyi auto ja sieltä nousi nuori pariskunta kysyen, soitetaanko ambulanssi vai helikopteri.

Nousin avustettuna ylös ja kokeilin jäsenieni toimintakykyä. Kaikki toiminnot olivat kunnossa, mutta kipu oli saatanallinen. Annoin avustajille vapauttavan tuomion, istuin penkille ja nautin banaanin ja juotavaa.

Kotiin oli matkaa noin 15 km, joten lähdin rauhallisesti jatkamaan matkaa. Tyotä tein aluksi vain oikealla jalalla, mutta pikku hiljaa myös tämä väärä jalka tuli mukaan.

Muutaman kilometrin jälkeen totesin, että ehkäpä sittenkin saan tavoitteeni täyteen, mutta muutin reittisuunnitelmaa niin, että tarpaan vaatiessa pääsen oikaisemaan kotiovelle.

Monen mutkan jälkeen pääsin kotiin tutkimaan tarkemmin vaurioita. 
Reiden sivussa oli kaksi veristä ruhjetta ja kyynärpäässä asvaltti-ihottumaa, mutta muuten äijä vaikutti ulkoisesti lähes tyydyttävältä.

Henkiset vauriot ovat sitten asia erikseen. Niiden tutkinnan annan ensimmäisen vaimoni tehtäväksi. Heti kotiin päästyäni hän antoikin pyytämättä varsin perinpohjaisen arvion tilanteesta! Sen sisällön voi arvata, hänen lempinimensä on Mrs. Negative. ;)

Tuuli puhalsi lounaasta.
Sain siis loppumatkalla tuskien lisäksi vastatuulen riesakseni. 😓

Paraati Parolassa

 Vuodet vierivät ja lapset kasvavat – tällä kertaa kyllä kirjoitan lastenlapsista.

Joona astui armeijan harmaisiin heinäkuun alussa ja tänään hän oli edennyt sotilasurallaan siihen pisteeseen, että vannoi sotilasvalan Parolassa.

Itse tein sen joulukuussa 1966 Niinisalossa kuninkaallisen Mittauspatteriston alokkaana.

Silloin se ei ollut mikään kansanjuhla, ei siellä katsojia pahemmin ollut.
Itse en mennyt paikalle mutta Jani ja Tiina kävivät todistamassa tapahtuman. Autojono moottoritieltä Parolaan oli ollut valtava, kun sadoittain autoja valui paikalle.

Onneksi meillä on vahvat voimat armeijassa ja olemme varautuneet pahimpaan paremmin kuin useimmat Euroopan maat.

Siksi ei Venäjä ensimmäisenä ole hyökkäämässä Suomeen, vaikka ei Putin pahemmin meitä rakasta, kun liityimme rauhanjärjestö Natoon.

Vallitkoon rauha rajoillamme ja antakaamme taloudellista tukea Ukrainalle, joka antaa raskaan uhrin vapaan Euroopan puolesta!

Joona on tuossa lähimmässä jonossa toisena vakavailmeisenä!

Paratiisi Nauvossa

Parin kilometrin päässä mökistämme on Paratiisi.

Tosin Ulla on sitä mieltä, että Paratiisi on mökillämme – jostakin kumman syystä se ei ole juolahtanut minun mieleeni.

Paratiisisissa on ollut kesän ajan esillä taidenäyttely.
Taidetta on moneen lähtöön ja taiteen arvo määräytyy katsojan silmissä.

Me emme kovin korkealle tätä taidetta nyt arvostaneet. Se saattaa kyllä johtua pelkästään siitä, että näyttely oli vanhassa kasvihuoneessa. Auringon paahtaessa siellä nousi lämpötila sietämättömän korkeaksi ja varsin nopeasti me kiersimme näyttelyn läpi.

Enemmän aikaa vietimme näyttelyn järjestäjän Herman Haapmanin kanssa. Hän on myös viininviljelijä ja kasvattaa viiniköynnöksiä vanhoissa kasvihuoneissa. Tänä vuonna hän saa viinistään jo kunnon sadon ja jos oikein ymmärsin, niin niistä tulee ensi vuodelle tuhannen pullon määrä.

Siitä hän kertoi saavansa ensimmäisen palkan pari vuotta kestäneen yrittäjäuransa aikana.

Vein hänelle tuliaisiksi yhden oman köynnöksemme viinirypäleen ja lehden.
Se on Ullan istuttama runsas kaksikymmentä vuotta sitten.
Hän ei tuntenut rypäleen nimeä eikä meilläkään ole siitä enää mitään dokumenttia. Makua hän piti suhteellisen miellyttävänä – siitä voisi saada hyvää hilloa tai mehua.

Kasvihuonetaidetta Paratiisissa.
Näyttelyn lämpötila oli sitä luokkaa, että me luulimme olevamme Helvetissä! 😂

Olympialaiset, ihanaa!

Pari viikkoa ihmisten normaaleja rutiineja häirinneet olympialaiset Pariisissa päättyivät

Meillä Suomessa on viime aikoina panostettu kuntourheiluun, siinä mielessä onnistuimme täydellisesti.
Suhteessa asukaslukuun ja joukkueen kokoon saavutimme vähiten pisteitä.

Eli lähetimme Pariisiin kuntoilijoita haistelemaan maailman tuulia ja katsomaan, miten huippu-urheilijat toimivat.

Kansantaloudellisesti voisimme kehittää tätä kuntoilijoiden arvostusta edelleen. Lopetetaan urheilijoiden valmennus, kun ei se näytä johtavan minkäänlaisiin tuloksiin. 

Seuraaviin kisoihin lähetämme samansuuruisen joukon kuntoilijoita. 
Urheilujohtajat ja valmennusryhmä jätetään kotiin tarpeettomina ja matkan järjestelyt annamme kilpailutuksen jälkeen matkatoimistolle. Ne ovat tottuneet ohjaamaan sekalaisia ja sekopäisiä suomalaisjoukkoja ulkomailla.

Matkalle lähtijät arvotaan kuntoilijoiden keskuudesta.

Itse en kyllä lähtisi.
Minä sain vakuutusyhtiöltä ilmaisen matkan Moskovan olympiakisoihin 1980.

Vaihdoin matkan rahaksi, koska olin työn puolesta joutunut matkustamaan silloisessa Neuvostoliitossa ja olin kurkkuani myöten täynnä sitä maata ja vodkaa.

Minua Pariisin kisat eivät pahemmin häirinneet. Kävin omia kisoja suunnistaen, hieman samanlaisella menestyksellä kuin Pariisissa käyneet urheilijat. 

Seurasin kyllä erään lähes suomalaisen Jaakopin juoksuja. Tonniviidelläsadalla hän epäonnistui juoksutaktiikassaan mutta vitosella otti ylivoimaisen voiton.

Hypin ja heiluin onnesta juoksun loppuvaiheisiin eläytyen!

Viimeisenä Suomea edusti maratoonari Camilla.
Hän selvisi horjuen maaliin.
Siis samoin kuin kaikki muutkin edustajamme!
Kuvakaappaus Turun Sanomien sivuilta.

MM-suunnistuksen finaali

Veteraanisuunnistajien MM-kisat päättyivät Rymättylässä avokalliomaastossa - siellä olen viimeksi suunnistanut 2006.

Oli kiva palata maastoon, jonka muistin nopeana ja tarkkuutta vaativana.

En siinä pettynytkään, lähes virheettömästi etenin ja rastitikin löytyivät helposti.

K-1: Alku oli pusikkoista ja en oikein ymmärtänyt karttaakaan. Kun pääsin avokallioille ja soille, niin sijainti löytyi ja rasti myös.
1-2: Pysyin koko ajan tietoisena sijainnista, joten rasti ei yllättänyt.
2-3: Lyhyt väli, lopussa ajauduin hiukan vasemmalle mutta aikaa ei pahemmin hukkunut.
3-4: Pitkä väli. Metsänpojan maailmankatsomuksen mukaan suorin reitti on paras reitti. Lähdin sitä toteuttamaan, ei ongelmia.
4-5: Lyhyt ja helppo väli.
5-6: Taas pitkä väli. Isohkot mäet helpottivat etenemisen toteutusta ja kun näkyvyys ympäristöön oli hyvä, niin oli helppo nousta oikeaan aikaan rastille.
6-7-M: Lopun sai körötellä alamäkeen - suunnistaa ei enää tarvinnut.

Sijoitukseni 5/67. Kyseessä C-finaali. Ihan hyvä minulle hitaalle hämäläiselle.
Tästä jäi niin hyvä mieli, että suunnistusurani sai jatkoa! 😂

Näin kaunista reittiä en ole osannut pitkiin aikoihin suunnistaa!

Metsäsuunnistuksen karsinta

 Eilen oli suunnistuksen MM-kisojen ohjelmassa karsinta kilpailu normaaliin suunnistukseen.

Kisa käytiin Sauvossa ja ohjelmassa kerrottiin, että nyt juostaa nopeassa avokalliomaastossa.

Se oli kyllä jonkun mainosmiehen tekstiä, totuus oli se, että kisa käytiin varsin hitaassa ja raskaassa maastossa.
Meidän sarjassamme matka oli neljä kilometriä linnuntietä. Käytin aikaa tunti kahdeksantoista minuuttia ja sijoituin tasan puoleen väliin, sijoitus 34/68.

Kaksi ensimmäistä rastiväliä etenin pääasiassa kävellen virheettömästi. Kolmoselle jatkoin samalla tavalla, mutta lopussa tuli pieni haparointi, siinä kului minuutti.

Nelonen meni OK, mutta viitoselle ajauduin jyrkänteelle, jonka kiertäminen otti aikaa ja tien ylityksen jälkeen juutuin katajikkoon, voimat olivat huvenneet, puumia pari minuuttia.

Seuraavat neljä rastia menivät ihan hyvin, mutta kymppirastille olisi ilmeisesti pitänyt mennä hakkuuaukean kautta, menetin kiertämällä ja lopun pummilla neljä minuuttia.

Mutta ehjälläkään juoksulla en olisi päässyt A-finaaliin. Kuntoni on tällä hetkellä todella heikko.

Kyse lienee jonkinlaisesta tulehduksesta elimistössä. Ei tämä pelkästään vanhuudesta johdu!

Päin Prinkkalaa

Tämä viikonloppu meni ns. munille tai niin kuin Turun puolessa tavataan sanoa päin Prinkkalaa.

Turun keskustassa on Brinkkala-niminen talo ja siihen törmäsi kerran hevosvankkurit ja siitä tämä sanonta.

Lauantaina ja sunnuntaina järjestettiin Turussa veteraanien MM-suunnistusten sprinttikisat. Ei ihan Prinkkalan talolla, mutta lähellä!

Lauantain karsinnassa tein pari minuuttia virheitä, mutta pääsin siitä huolimatta sunnuntain B-finaaliin. En siis taistellut maailmanmestaruudesta, mutta eivät taitoni ja kuntoni edellyttäneet edes A-finaaliin pääsyä.

Tänään finaalissa tein kakkosella vajaan minuutin pummin ja ennen viitosta sai minuutin jälkeeni lähtenyt minut kiinni.

Tapoihini ei kuulu peesata ja hän kun valitsi oikeanpuoleisen reitinvalinnan, niin minä menin vastoin tapojani vasemmalta.
Se johti umpikujaan ja sakkolenkin jälkeen päätin, että vauhti korjaa virheet.
Ei korjannut, sen sijaan vintti pimeni ja eksyin Yliopistonmäellä. 

Kun en siellä ole opiskellut, niin en saanut mistään kiinni ja tein noin yhdeksän minuutin pummin.
Sprintissä se on ikuisuus ja hölkkäsin maaliin itkua pidätellen.

Ihan en jäänyt viimeiseksi, mutta lähellä se oli.

Tiistaina mennään sitten metsään – toivottavasti siellä suunnistuskin alkaa sujua. Tai sitten menen vielä pahemmin metsään.

Karsinta juostiin Urheilupuiston alueella.
Reitti oli melkoista siksakkia ja tarkkana sai olla.
Pieniä virheitä reitinvalinnoissa tuli monta ja kun ei juoksukuntokaan
ole paras mahdollinen, niin tässä on tulos!

Tässä finaalin rata.
Kuutosrastilla tapahtui tämä Grande Katastrof.
Toivottavasti ei yöunet mene lopullisesti! 😅

Koirahoitolan riemua

Saimme vaihteeksi poikakoira Kodan hoitoomme pariksi päiväksi.

Tämän fiksumpaa ja helpompaa koiraa ei hevin löydy – sen kanssa ei ole pelkoa koiraongelmista eikä ongelmakoirasta.

Tosin nyt jää pidemmät lenkit koiran kanssa tekemättä, kun lauantaina alkaa veteraanien MM-kisat suunnistuksessa.
Vaikka en kisasta mitään menestystä hae, niin huonokuntoisen pitää jättää hieman paukkuja tuleviin viiteen suunnistuskisaan.

Viikonlopun sprinttikisat eivät vielä käännä kuppia nurin, mutta seuraavat kolme oikeaa suunnistusta löytävät maitohapot ja jumittavat reidet kunnolla.

Meidän sarjassa on loppukilpailuissa A-, B-, C- ja D-ryhmät.
Jos kaikkiin kolmeen loppukilpailuun pääsisi tuohon B-kisaan, niin olisin enemmän kuin tyytyväinen.

Ja jos jalat pysyvät juoksukunnossa ja pääkin vielä pelaisi, niin 80-sarjassakolmen vuoden päästä voisi haaveilla A-sarjasta!

Koda!

Reidar Särestöniemi

Vaikka taiteesta en mitään ymmärrä niin muutakin kuin urheilukulttuuria pitää harrastaa ainakin kerran kesässä.

Tänä vuonna kulttuurimatka suuntautui Uuteenkaupunkiin ja kesäteatteri Lentävään Lokkiin.
Heti alkuun on todettava, että katsomamme näytelmän Reidar S taso ei ihan yltänyt samalle tasolle kuin lokin lento.

Kun olen viettänyt paljon aikaa mökillä Ylläsjärvellä, niin Reidarin koti Särestöniemi on sieltä ihan nurkan takana – tai paremminkin monen mutkan takana.
Joten olen käynyt tutustumassa tämän kylähullun luomisvimman syntysijoihin. Tolkkuahan sen miehen taiteesta ei tällaiselle kirjanpitäjän henkisillä ominaisuuksilla saa sitten millään.

Siinä mielessä näytelmä kuvasi loistavasti Reidarin elämää ja elämöintiä, että ei siitä näytelmästäkään mitään tolkkua saanut.
Näyttelijöiden artikulointi oli epäselvää ja usein taustamusiikin melu kätki alleen sanallisen annin.

Aika monissa kesäteattereissa olen käynyt – sekä amatöörien että ammattilaisten tekeminä.
Tämä oli kyllä pohjanoteeraus joka suhteessa.

Mutta yksi kokemus tässä elämässä lisää, varauksetta voin olla suosittelematta näytelmää… 😋😀

Tässä Lentävän Lokin näyttämö.