Satarastit, Parmaharju

Runsas viikko sitten tapahtuneen katastrofin jälkeen rohkenin palata suunnistusurheilun pariin.

Parmaharju on tunnettu hyvästä suunnistusmaastosta, vaikka viime vuosina metsätyöt ovat heikentäneet alueen juoksukelpoisuutta ja tällaiset vanhat jäärät kärsivät sekä fyysisesti että henkisesti.

Viime vuonna oli Satarasteilla sama ykkönen, mutta lähtö oli 100 m tästä lähdöstä pohjoiseen polkujen risteyksessä. Joten valitsin reitinvalinnaksi polun länteen. Se oli virhe, sateen jälkeen se polku oli jokiuoma. Ja tein pienen mutkan rastille - ei siis täydellinen avaus.

Kakkoselle menin polkua pitkin josta lyhyt nousu rastille.

Rastit 3, 4, 5 ja 6 sujuivat rastinotolta hyvin.

Rastiväleillä alkoi askel painaa.

6-7 -välillä oli kaadettu vesakkoa ja puolessa välissä aloin ajatella, että paras reitinvalinta olisi ollut lähteä 180 astetta väärään suuntaan ja kiertää maapallon ympäri seiskalle. Ehkä se olisi ollut hieman hitaampi kuin minun reittini!

Kasilta maaliin tsemppasin ja ihan oikeasti juoksin koko matkaan vahvaa polkua pitkin. Tuli melkein lämmin – raskaassa maastossa varmaan kävelin tätä ennen puoli tuntia ja alkoi pikku hiljaa viluttamaan.

Syy normaalia heikompaan kuntoon oli kyllä tiedossa. Kolmena edellisenä päivänä tein kolme juoksulenkkiä yhteispituus yli 20 kilometriä. Neljäntenä päivänä suunnistus oli huono idea...

Kyllä ratamestari oli ajatellut meitä vanhuksia.
Lähtö oli viety korkean mäen päälle ja kaadettuja vesakkoja oli ainoastaan rastivälillä 6-7.
Runsaat sateet olivat tehneet maastosta raskaan - minulle!