Se oli sitä surutonta nuoruusaikaa ja Kekkonen ministeri vain…

Tämän Irwin Goodmanin rallatuksen kuulin tänään radiosta herättyäni.

Siinä Irwin kertoi käyneensä omenavarkaissa pienenä naperona.
Minä jouduin tyytymään hernevarkauteen, kun lähistöllämme ei ollut omenapuita.

Ja Kekkosen toki tiesin jo alakouluikäisenä. Häntä ei pidetty meidän taloudessamme kovin suuressa arvossa. Ja tämän Kekkos-kritiikin omaksuin siis hyvin nuorena ja pidin sen hamaan loppuun asti – siis Kekkosen loppuun.

Suruttomat nuoruusajan muistelot loppuivat, kun sain viestin, että siskoni Leenan aviomies Hannu oli kuollut viime yönä. Tätä uutista tiesimme odottaa, mutta aina se läheisen ihmisen kuolema pysäyttää. Hannun voimat vei vakava sairaus ja hänen tilanteensa oli sellainen, että kuolema oli helpotus hänelle.

Ja kun jatkoin netin selaamista, niin sieltä löytyi tasan kymmenen vuoden takaa Turun Sanomien muistokirjoitus Ullan veljestä Erkistä. Hän oli kuollessaan 73-vuotias – siis varsin nuori mies nykyisen mittapuun mukaan.

Tässä iässä ihminen kohtaa sen ikävän tosiasian, että oman ikäluokan rivit alkavat harveta.
Kuten Kekkonen totesi, kun elää liian vanhaksi, niin kaikki kaverit ovat jo kuolleet.

Ja kun katselee nykyisten valtionjohtajien edesottamuksia, niin ei tämä eläminenkään pahemmin hymyilytä.

Pitänee neuvotella Ukko Yli-Jumalan kanssa, millaista taivaspaikkaa hänellä olisi tarjota tällaiselle vannoutuneelle pakanalle…

Kuvakaappaus Iltalehden jutusta, kun Kekkosen syntymästä oli kulunut 110 vuotta.
Kuvassa hän kiipeää palmuun 65-vuotiaana.
Siihen aikaan sitä pidettiin ihan teräsmiessuorituksena.
Itse olin Käsivarressa hiihtovaelluksella 70-luvulla.
Siellä Kekkonen oli tulossa meidän jälkeemme tunturiin ja hänelle tehtiin latua loivaan rinteeseen, jota Urkki nousi kilometrin ja laski alas datšalleen kerran tai kaksi.
Ja lehdet kirjoittivat kymmenien kilometrien lenkistä!