Tässä on tullut muisteltua maratonejani – niitä viittäkymmentäneljää.
Mutta nyt voisi myös muistella 45 vuoden takaista urheilusuoritusta. Tosin
lajia ei kaikki ehkä ymmärrä urheiluksi, mutta kun siinä kilpaillaan, niin kaipa
se urheilua on.
Kyse on shakkipelistä, joka nykyään kait kuuluisi kirjoittaa sakkipeli.
Luokallani oli Mauri Sirkiä ja hänen sekä kahden muun norssilaisen kanssa pelasimme ahkerasti shakkia koulun loppuun asti ja myös sen jälkeen.
Lahjakkain meistä oli luokkakaverini Mauri, Hän nousi nopeasti shakkimestariksi ja voitti Suomen mestaruudenkin kerran pitkässä pelissä ja monta kertaa pikapelissä.
Minusta ei tullut shakkimestaria ja lopetinkin pitkien pelien pelaamisen jo nuorena. Mutta pikashakkia pelasin kyllä vielä 90-luvulla.
Elisenvaarassa oli opettajana 70-luvulla shakkikaverini Pekka Sopanen. Hän piti siellä lukiolaisille shakkikerhoa ja kutsui minut pitämään siellä shakkisimultaanin oppilailleen.
Tartuin tietenkin tilaisuuteen ja pelasin 16 vastustajaa vastaan. Peli tapahtui niin, että minä kiersin U-muotoisen pöydän sisäreunaa ja kun tulin laudan ääreen, vastustajani siirsi siirtonsa ja minä vastasin omalla siirrollani. Hän jäi sitten miettimään omaa siirtoaan niin kauan kuin minulla kesti kiertää kaikki 16 shakkilautaa.
Eli kaikki vastustajani saivat miettimisaikaa keskimäärin 16 kertaa enemmän kuin minä.
En muista kauanko peliin meni aikaa mutta uskoisin, että noin kolme tuntia. Joten kyllä ainakin simultaanin pelaaminen on urheilua - jopa kestävyysurheilua.
Lopputulos oli se, että voitin 10 peliä, neljä päättyi tasapeliin ja kaksi kaveria voitti minut.
Jälkeenpäin sain palkinnoksi jaloteräksisen lautasen, johon oli kaiverrettu lopputulos. Lautasen halkaisija on noin 20 senttiä ja se on säilynyt hyvin, vaikkakin hivenen naarmuuntuneena. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti