Pahoinpitelyn kohteena

Juhlimme hääpäiväämme maltilla ja jo ennen kymmentä oli juoksulenkillä.

Tarkoitukseni oli tehdä pitkis – sellainen parin tunnin jotos.
Otin mukaani vähän juotavaa ja pari geeliä, niillä sellainen reissu hyvin onnistuu ja lähellä nollaa olevassa lämpötilassa ilmankin.

Juoksin ensin Kupittaalle ja käännyin sieltä vanhalle ykköstielle.
Vasaramäen kohdalla oli bussipysäkki ja penkki, joten pysähdyin siinä ja nautin geelin sekä juotavaa. Laitoin geelipussin roskikseen ja palasin kävely/pyörätielle.

En ehtinyt edes kelloa käynnistää, kun vastaani tuli teini-ikäinen poikalapsi, joka mitään sanomatta potkaisi suoraan sääreni.
Käännyin ja karjaisin Kusipää. Poika kääntyi myös minua kohti ja potkaisi uudelleen. Taisin todeta hänelle Aivokääpiö ja poistuin paikalta jatkaen juoksuani. 

Mitään se sälli ei puhunut ja katse oli tyhjä – lienee nauttinut jotain huumetta aamiaiseksi.
Jalkine oli aika pehmeä ja voimaa ei potkussa ollut, joten jatkoin juoksuani. Sen verran oli adrenaliinia erittynyt, että pulssi nousi reippaasti ja askelkin oli aika kevyt.

Kun mitään kipua ei tuntunut, niin juoksin sen kaksi tuntia täyteen ja vähän ylikin, että sain 15 kilometriä täyteen.

Oi aikoja, oi tapoja – ei tässä oikein muutakaan voi todeta.

Harmaan nuolen kohdalla tämä hyökkäys viatonta juoksijaa kohden tapahtui.

Kohta löytyy myös sykekäyrästä.
Ennen keskiväliä syke nousee sadasta sataanviiteenkymmeneen.
Istuessa putosi syke alas ja kun käynnistin kellon uudelleen välikohtauksen jälkeen, syke oli siis ylhäällä. Ei rasituksen takia, vaan silkasta raivosta.
Tuollainen hyppäys ei ole laisinkaan terveellistä.
Siinä on verenpainekin noussut, siinä on ollut Sudden Death lähellä? 😅

Hääpäivä, nro 54.

Olemme perinteisesti käyneet juhlistamassa hääpäiväämme Brahen Kellarin ravintolassa.

Nyt oli vielä toinenkin syy, ravintola oli muuttanut Linnankadulle – sinne liikuntarajoitteisen on helpompi kulkea sisään ja ulos. Ja Kauppahallin pihassa on runsaasti tilaa illan jo hämärtyessä.

Silloin 54 vuotta sitten, kun olin harjoittelijana Turun Telakalla, niin minulla oli varaa viedä nuorikko Brahen Kellariin. Tosin silloin emme ruokailleet siellä, rahat riittivät niukin naukin Pistiäisiin tai Ampiaisiin; joilla nimillä tämä paukku tunnettiin puoli vuosisataa sitten.

Nyt söimme siellä illallisen, Ulla tilasi metsäkaurista ja minä härkää pippuripihvinä.

Tällä viikolla on annettu ohjetta siitä, mikä on terveellinen määrä punaista lihaa viikossa, se on kuulemma 350 g.
Brahen Kellari oli myös kuullut tästä ja menun mukaan pihvi myytiin 120 gramman painoisena. Lihamestarilla oli kyllä veitsi lipsunut kädessä ja minun pihvini oli ehkä 80 gramman luokkaa.

Ullan kaurista oli sitten määrältään yli suositusten, ja minä sain häneltä yhden siivun sitä ja sen avulla varmaan lihan paino saavutti ruokalistan painomäärän.

Ruoka oli ihan hyvää, mutta hinta/laatusuhde ei kyllä ollut mistään kotoisin.
Pitää etsiä toinen ravintola hääpäivälliselle!

Ihan nätti annos.
Ja makukin oli hyvä.

Street Orienteering, Raisio

Neljän päivän sisällä toisen kerran suunnistamassa Raisiossa.

Tänään sai suunnistaa tihkusateessa ja hämärässä - pilvet roikkuivat päivälläkin alhaalla.

Järjestys ensin pohjoiseen 35-54-13-43-52-33-51.
Tästä oli suunnitelma palata sata metriä takaisin päin ja etelään rastille 44.

Vintti oli pimennyt ja kiersi rastin 15 kautta 44:lle. Sitä piti mennä 56:lle, mutta harmaa sää oli harmaannuttanut aivosoluni, enkä oikein tiennyt missä olen ja mihin menen.

Kun löysin kartasta rautatien ja myös luonnosta, niin tiesin taas missä olen.

Matka jatkui 34-55-46-53-42-24-M.

Aikaa jäi taas käyttämättä ja pulssi oli aika alhainen, kun välillä jouduin kävelemään vinttikammariongelmien takia.

Mutta masokistisen luonteeni takia totesin paluumatkalla Malalle autossa, että hauskaa oli, vaikka satoi ja eksyi. Hän totesi, että näin on, suvussa on toinenkin masokisti.

Alla sykekäyrä reitin vaiheilta.

Tuo harmaalla viivalla erotettu alue alkaa ennen rastia 51.
Ja päättyy suurin piirtein rastin 36 kohdalla rautatien toisella puolella.
Paljon oli kävelyä ja ihmettelyä missä olin...
Tämä korkea ikä tekee joskus tepposia - pitää vaan hyväksyä, että aivotkin vanhenevat...

Olen ikivanha!!!

 Olen 13,8 miljardia vuotta vanha!

Tosin vain kymmenprosenttisesti.

Ihmisen kehosta on kymmenen prosenttia vetyä.
Ja kaikki maailmankaikkeuden vety on syntynyt alkuräjähdyksessä 13,8 miljardia vuotta sitten.

Vedystä ja muista kevyistä alkuaineista on sitten syntynyt tähtiä, ja ne ovat aikanaan luhistuneet muodostaen raskaampia alkuaineita. Tätä kun on jatkunut ja jatkunut, niin ollaan tässä tilanteessa.

Joten osa minusta on tätä ikivanhaa vetyä ja loppuosa tähtipölyä.

Mutta aika nuorelta tänään näytän ollakseni soluiltani keskimäärin pari miljardia vuotta vanha!

Ikä on vain numero!
Mutta olen noin 2.000.000.000 vuotta vanha!
Ei siis ole mikään ihme, että vaimo koko ajan jankuttaa, että alan selkeästi dementoitua. 😘

Lunta tupaan!

 Eilen illalla alkoi syksyn ensimmäinen lumisade.

Ja samalla myös luovutin tolleri Kodan omistajalleen.

Se koira on kaikin puolin täydellinen olento eikä mittaa matkaa.
Alkuviikon kolmena päivänä kävelin sen kanssa yhteensä kolmekymmentä kilometriä.
Kun en normaalisti kovin paljon harrasta kävelyä, niin se alkoi tuntua jo hieman raskaalta. Koira ei osoittanut minkäänasteista väsymystä – se oli aina innokas lähtemään uudelleen liikenteeseen.

Aamulla lunta oli satanut sellainen vajaan kahdenkymmenen sentin kerros kosteaa lunta.

Kävin sen ensimmäisen kerran kolaamassa ennen lehden hakua – oikein hyvä aamujumppa. Eikä sydänkään pysähtynyt, tosin ei se syke paljoa toiselle sadalle noussut.

Päivällä lähdin pitkästä aikaa juoksulenkille. Melkein viikon mittaisen tauon jälkeen askel tuntui kevyeltä vaikka kävelyteillä oli runsaasti loskaa, joka teki juoksusta normaalia raskaampaa.

Lenkki meni jo selkeästi vauhtikestävyyslenkin puolelle!

Kuva otettu ulko-ovelta ennen kuin menin lumitöihin.
Luonto oli kuin suoraan postikortista!

Sykekäyrä näyttää, että vauhti kiihtyi loppua kohti.
Tai ainakin syke! 😂
Ja lisäksi koko ajan on juostu - yleensä mun juoksut sisältää aika paljon kävelyä.

Kennelin pitäjänä

Kun olin lauantaina parhaani mukaan laittanut käteni kuntoon, sain illalla koiran hoitoon. Laastaria piti vaihtaa usein, kun hieman verta ja kudosnesteitä haavoista valui ulos.

Gaia tuotiin illalla meille – isäntäväki lähti laivaristeilylle nauttimaan jouluruokaa ja juomaa.
Kävelyä koiran kanssa käden vamma ei haitannut ja iltalenkin jälkeen unikin maittoi hyvin. Mitään särkyjä ei ollut ja ainoa iltarohto oli normaali ruuan kanssa nautittu olut.
Sunnuntaina tein koiran kanssa puolentoista tunnin lenkit. Illalla jätin Gaian Ullan hoitoon ja lähdin hakemaan toista koiraa eli tolleri Kodaa tilalle.
Gaia ja Koda eivät tule toistensa kanssa kovin hyvin toimeen ja kaikkien kannalta on parempi, että ne eivät kohtaa. Kun tulin kotiin, Gaiaa laitettiin juuri autoon.

Tein Kodan kanssa iltalenkin ja siirryin normaaliin aikaan yöpuulle.

Maanantaina tein koiran kanssa kolme lenkkiä, yhteensä yli kymmenen kilometriä. Ja passasin illan Rogaining-kisan. En sen takia, että koira oli hoidossa, enkä myöskään sen takia, että kädessä oli paha vamma. Se haava oli jo arpeutunut eikä vaivannut millään lailla. Syy oli se, että kun päivällä ei pysy pystyssä metsän risukoissa, niin yöllä se olisi ollut vielä vaikeampaa.

Ja tänään tiistaina olen jo tehnyt ensimmäisen lenkin koiran kanssa. Se on hyvää kuntoutusta kädelle, jaloille ja päälle!

Tässä hoitokoira Koda.
Kuva on otettu maanantain aamulenkin jälkeen.
Vähän toista tuntia reipasta retkeilyä ja kotiin tultuamme reipas koira oli tässä kunnossa.
Toivottavasti en saa syytettä eläinrääkkäyksestä!

Pientä ruhjetta

Olen monta kertaa vannonut, että tähän maastoon en enää mene suunnistamaan. Ja nyt myrskyjen jälkeen siellä oli vielä enemmän puita ylitettävänä.

Ensimmäinen vilutus tuli kakkosella, kun nousin rinteen ylös kaatuneen puun vasenta reunaa ja palasin takaisin rastille toista puolta. Ja se puu oli puiston korkein kuusi.

Seuraava moka tuli nelosella, katsoin kartasta, että avosuon länsireunalla. Siellä oli tuhottomasti isoja kiviä, mutta yhdenkään takana ei ollut rastia. Sitten havaitsin, että rasti olikin suon eteläpuolella. Voi vinetto!!!!

Sitten vuorossa pitkä väli, suunnitelma oli kierrellä mäkiä polkuja pitkin.
Menin noiden kahden avosuon välistä, mutta en nähnyt siellä avointa suota. Jalat olivat jo hapoilla siinä vaiheessa ja myös korvien väli.  Uskoin olevani ylimmän suon koillispuolella ja jatkoin sinnikkäästi kohti rastiani nro 5.
Sitten näin edessäni asuntoja, kesti kotvan ennen kuin ymmärsin missä olen. Sitten vaelsin rauhallisesti rastilleni. 

Loppu sujui kohtuullisesti, jos unohdetaan se, että ennen seiskaa hitaasta vauhdistani huolimatta onnistuin kaatumaan voimalla johonkin oksaan, jonka seurauksena sain verta pulppuavan ruhjeen sormeeni.

Heikkohermoisille varoituksena: Kartan alapuolella on K-18 kuva!

No, tää kuva tulikin vahingossa ensimmäiseksi!

Merikotkaa ihailemassa

 Kävimme pikaisesti Nauvossa katsomassa mitä viime viikon myrsky oli tehnyt mökin alueella.

Mitään ihmeempää ei ollut, naapurin tontilla oli yksi mänty kaatunut ja jäänyt konkeloksi toista mäntyä vasten. Ei aivan helppo poistaa – tarvitaan ehkä ammattimiestä se kaatamaan.

Matkalla mökille näimme Saaristotien varrella pellolla mielestämme kaksi peuraa vierekkäin. Tosin ihmettelimme hiukan niiden väriä. Ulla totesi, että niillä on talvikarva tullut esiin.

Paluumatkalla se peura nousi siivilleen ja osoittautui merikotkaksi. Kun sen nousun katseli parinkymmenen metrin etäisyydellä, niin oli se todella valtavan kokoinen. Se toinen ”peura” jäi paikalleen. 

Ilmeisesti siellä oli joku haaska tai sitten kaadetun hirven tai poron sisälmykset, muuten ei niiden pysyminen parin tunnin ajaksi ole selitettävissä.

Ihan keväinen tunnelma siellä oli kun lämpötila oli kahdeksan astetta
ja pihassa kukat vielä kukoistivat!

Oura tykkäsi, kun parin rankemman juoksupäivän jälkeen pidin lepopäivän.
En muista milloin viimeksi valmiuteni on ollut noin korkealla.

Street-O Uittamo

Päivän epistola oli lähteä nöyränä etsimään rasteja katupoikien suunnistuksessa.

Ensimmäinen ja suurin virhe tuli autolla, kun ajoin ohi lähtöpaikalta. Tosin kartan tutkiminen ajaessa on suuri synti, joten annettakoon anteeksi!

Etsin kartalta kaikki 50 pisteen rastit ja totesin, että siinähän on huru-ukolle ihan riittävä päivätyö. Lopussa olisi ollut kyllä aikaa hakea ainakin rasti 34, mutta laiskuus voitti.

Puolimatkassa tuli karmea virhe. Suunnistajan pitää aina tietää mihin suuntaan lähdetään, kun rasti on haettu. Rastilla 52 en tiennyt ja lähdin 180 astetta väärään suuntaan. Kun metsäsaareke oli kulkusuuntaani verrattuna väärällä puolella, ymmärsin pysähtyä ja tehdä täyskäännöksen.

Garminin reittiviiva ilmoitti, että siinä kului aikaa hukkaan 1min34s.

Asia ei pahemmin kismittänyt, koska ounastelin jo siinä vaiheessa, että alitan tunnin ajan roimasti.

Nyt oli kerrankin rastien kysymykset selkeitä eikä tarvinnut vaivata vanhoja älynystyröitään ongelmien ratkaisuun! Kiitos siitä ratamestarille!

Rastien haku järjestyksessä 54-45-42-52-33-35-53-36-23-55-51-56.
Tässä lajissa aikaa on tunti ja yritetään kerätä mahdollisimman paljon pisteitä.
Jos ylittää tunnin aikarajan niin virhepisteet heikentävät tulosta! 

Isänpäivä

Isänpäivän ensimmäinen aktiviteetti oli soitella puhelimella veljelleni Matille. Hän täytti 85 vuotta ja sovimme sisarustemme kanssa, että soitamme hänelle 8,5 minuutin välein ikäjärjestyksessä.

No, pientä hajontaa tuli sekä järjestyksessä että väliajoissa, mutta tärkein eli soitot onnistuivat.

Sen jälkeen kävin ostamassa Skanssista kynttilöitä ja vein ne sekä Ullan että oman isäni haudalle.

Tein siellä pitkän lenkin ja totesin, että pari vuotta sitten hautakivet olivat muuttuneet sellaisiksi, että niissä oli pystysuora, lasitettu aukko, johon voi laittaa lyhdyn palamaan. Niitä oli siellä runsaasti, ennen en ole moisia nähnyt.

Juha kävi jo eilen onnittelemassa isäänsä.
Jani tuli eilen viikon työmatkalta Turkista ja sai siellä lievän ruokamyrkytyksen, mutta oli jo ihan kunnossa. Joten me onnittelimme toisiamme puhelimessa.

Isäni kuoli nuorena. Sota ja kaksi ryssien tappamaa veljeä aiheutti sen, että tupakkaa kului sellaiset kolme askia päivässä. Keuhkot eivät kestäneet.
Ehtivät olla äitini kanssa 32 vuotta avioliitossa. 
Ja äiti eli sen jälkeen leskenä 39 vuotta.
Meille tulee Ullan kanssa tätä avioliiton ihanuutta 54 vuotta täyteen parin viikon päästä!

Turun Suunnistajat täytti tänä vuonna 70 vuotta.

Seura järjesti juhlan kunniaksi tänään Talvirastien yhteydessä kuntosuunnistukset.
Kartan ja osallistumisen sai ilmaiseksi ja maalissa oli vielä tarjolla pientä hyvää.

Osallistujia oli yli kolme ja puolisataa – se lienee Talvirastien historian korkein luku.
70 vuotta on suunnistuksen erikoisseuralle hieno luku, mutta mikään ennätys se ei kuitenkaan ole edes Varsinais-Suomessa.

Vanhin alallaan on kaiketi Halikon Hakoniskat. Se on perustettu 1932 ja seuran perustajat olivat varsin isänmaallista porukkaa.
Seuran perustajajäsen ja ensimmäinen puheenjohtaja oli isäni Mauno Laine. Pääte -ma tuli sukunimeen vasta minun syntymäni jälkeen, eli olen syntyessäni kantanut nimeä Ilkka Laine.

Toinen vanha suunnistusseura on Mynämäen Suunnistajat -52. Nimestä voi helposti päätellä milloin seura on perustettu.

Kävin juoksemassa kolmen kilometrin radan. Ihan puhdasta suunnistusta en osannut tehdä, pienitä pummailua tuli tehty yhteensä noin kahden minuutin luokkaa.

Pahin töppäys oli se, että lähdin seiskalta takaisin kuutosen suuntaan.
Siinä meni ainakin minuutti hukkaan.
Ai, että harmitti!

Appivanhempia muistelemassa

Tänään oli lepopäivä, joten lähdin aamukävelylle hautausmaalle – siis kävelin kotoa hautausmaalle ja takaisin.

Poikkesin katsomassa, missä kunnossa appivanhempieni hautakivi oli. Siellä se vielä oli ja löytyikin ongelmitta, vaikka siitä lienee pari vuotta, kun viimeksi olen käynyt. Me Ullan kanssa kun emme liiemmin harrasteta hautojen katselemista.

Ja ainakin minä haluan, että minut polttohaudataan ja tuhkani sirotellaan luontoon hautausmaan asemasta.

Ja aion antaa pojille määräyksen tuhkan levittämisestä.
Koska olen työelämäni viettänyt reissuhommissa ja kiitänyt asiakkaalta toiselle autolla Suomen teitä sellaista 15 kilometrin ylinopeutta noin kaksi miljoonaa kilometriä, niin esitän että tuhkat levitetään maantien varrelle autosta kohtuullista ylinopeutta ajellen.

Menomatkan hautuumaalle tein mielestäni lyhyintä reittiä pitkin ja matkaa haudalle tuli 2,45 kilometriä.
Paluumatkan tulin toista reittiä ja siinä matkaa kertyi kolme kilometriä.

Appiukko kuoli vuotta vanhempana kuin minä olen nyt. Hän oli sen verran kyllästynyt elämään, ettei hoitanut sairauksiaan kunnolla. Lienee aika tavallista varttuneiden miesten kohdalla – mieluummin lähtevät, kun pää vielä pelaa kunnolla loppuun asti.

Sitä toivon itsellenikin. Ja odotan, että meille saataisiin joku ampulli, jonka voisi nielaista sitten kun maallinen vaellus on tullut siihen pisteeseen, että itse katsoo parhaimmaksi siirtyä pilven lonkalle katselemaan maailman menoa!

Vastavaloon otettu kuva toi säteen yläkerran isännältä.

Menomatka eteläistä reittiä.
En jaksanut käydä omien vanhempieni haudalla, sinne olisi tullut matkaa lähes kaksi kilometriä enemmän.
Tarkoitus on käydä siellä isänpäivänä.

Yasso 800

Pitkästä aikaa tein tänään suosikkitreenini Yasso 800.

Siinä juostaan 800 m veto 200 m kävelypalautuksella.
Alussa vetoihin kului aikaa noin kuusi minuuttia - pari viimeistä menivät jo puoli minuuttia nopeammin.
Tein kahdeksan vetoa. Alussa ja lopussa kilsa verrytellen.

Keskimäärin aikaa meni 5.52.
Tämä keskiaika ennakoi kykyä juosta maraton, eli tällä hetkellä kuntoni riittäisi vaivoin kuuden tunnin alitukseen.
Garmin on sitä mieltä, että aika olisi 5:59:54.

Vertailun vuoksi tietoa vuodelta 2016.
Juoksin silloin kymmenen vetoa keskiaikaan 4.50.
Ja maratoniin meni aikaa sinä vuonna 5.03 Hampurissa.

Tarkoitukseni ei kuitenkaan ole juosta enää maratoneja.
Mutta voihan treenata maraa varten.
Eräs tuntemani pari sataa maratonia juossut lääkäri sanoi minulle, että harjoittelu maratonille on erittäin terveellistä.
Sen sijaan maratonin juokseminen kilpailumielessä ei välttämättä ole sitä hänenkään mielestä...

Umpihullu ja suuruudenhullu?

Kas siinä pulma!

Tuolla itänaapurissa meillä on ongelmana suuruudenhullu, joka on sitä mieltä, että maailmaa kuuluu johtaa Moskovasta.
Ei sen takia, että he olisivat johtava maa tekniikan ja tuotannon alalla.
Vaan siksi, että heillä on mittaamattomat luonnonvarat ja rahalla he voivat ostaa mitä vaan. Tai ainakin uhata muita, kun heillä on millä kiristää, vakoilla, tehdä sabotaasia ja ties mitä.

Ja nyt maailman tällä hetkellä (mutta kuinka kauan?) johtava talousmahti saa presidentikseen umpihullun, jonka päähänpistoja ei kukaan pysty ennakoimaan.
Trump on kertonut, että hän pystyy lopettamaan päivässä sodan Ukrainassa. Se on tietenkin vale, kuten niin monet muutkin Trumpin sanomiset ja tekemiset.

On tietysti yksi, jota nämä kaksi hullua pelkäävät.
Se on Kiina, jolla on ihmisiä, tuotantoa, rahaa ja nykyään myös osaamista.
Se on Kiinan Xi Jinping, joka ratkaisee maailman kohtalon.
Toivotaan, että hän ei ole suuruudenhullu eikä hullu.

Rukoilkaamme.
Aamen.

Kuvakaappaus netistä.

Nenänvalkaisu - ei koskaan enää

Nenänvalkaisu on suunnistuskauden päätöskisa.

Tarkoituksena on ottaa kaikki mehut miehestä ja nostaa vitutuskäyrä taivaaseen.

Hyvin siinä järjestäjät onnistuivat. Ja samalla tuli todistettua, että miesmuisti on alle kolme vuotta. Silloin olin viimeksi tässä kisassa ja silloin vannoin, että oli viimeinen kerta.

Vannon jälleen.

Lähtö ja maali olivat kartan vasemmassa alanurkassa.

Ensimmäinen pikataival oli siitä koilliseen valkoisen alueen keskellä. Käteen annettiin mustavalkoinen kartta, josta ei saanut mitään tolkkua. Kompassisuunnalla ja tuurilla löysin rastit.

Sitten matka jatkui toiselle pikikselle. Sen lähtö ja maali oli oikeassa alanurkassa. Kartta oli sen laatuinen, etten sellaista ole ennen nähnyt. Mutta rastit olivat helppoja.

Matka jatkui seuraavan lähtökolmioon suoraan pohjoisessa. Seuraava pikataival oli sprinttikartalla, mutta pimeässä tuli kyllä mukavasti virheitä ja takki oli jo aika tyhjä.

Seuraavaksi palasin lähtöpaikalle, mutta vielä ei päässyt suihkuun.
Sieltä sai kartan viimeiselle pikataipaleelle. Se tapahtui käyräkartalla ja tuolla meren rantamilla käyriä riitti. Isompia virheitä ei tullut ja kisa päättyi.

Kun viikolla oli tullut tehtyä kaksi raskasta suunnistusta, molemmissa nousua sata metriä ja tänään kolme tuntia etenemistä ja yli kaksi sataa metriä nousua, niin takki oli todella tyhjä.

Laitan kännykkääni joka syksylle muistutuksen:
ÄLÄ MENE NENÄNVALKAISUUN!!!!

Tämä kuva ei siis ole kartan kuva vaan Garminin info reitistä ja lenkin tiedoista.

Tässä kuva ensimmäisen pikataipaleen kartasta.
Sillä oli hieman hankala suunnista pimeässä.
Se on saattanut olla oikeansuuntainen 60-luvulla, mutta nykyään siellä on kartan kuntoradan lisäksi uusi, valaistu rata, joka on tehty osittain kartan radan päälle.
Sen takia tuli tehtyä mahtava pummi sekä ykkösellä että nelosrastilla.

Marrasputki

 Se on marraskuu ja perinteinen Marrasputki kutsuu.

Tässä putkessa ei harrasteta ryyppäämistä vaan juoksemista – vähintään 25 minuuttia joka päivä.
Jos voimat loppuu kesken, niin voi jatkaa kävelyputkessa. Niin on parina vuonna käynyt.

Tänään oli takki aika tyhjä, joten päätin testata kuinka hiljaa voin juosta ilman yhtään kävelyaskelta.
Garmin ilmoitti, että juoksuvauhtini on 9 minuuttia per kilometri.

Kun harrastan paljon lenkkejä RWR, juoksua, kävelyä ja juoksua vuorotellen, niin 
voin siis sen merkitä juoksuksi, jos keskinopeus on alle 9 min/km.

M.O.T.

Tämä on siis vauhti, jota hiljemmin en tällä hetkellä pysty juoksemaan.
Keskimääräinen syke oli 113.
Toivon, että marraskuun jälkeen tuolla sykkeellä nopeus 8.30/km!