Tänään lainaan seitsemän vuoden takaista kirjoitustani:
20.10.19, sunnuntai:
Siinä se sunnuntai hurahti ohi jättämättä isompia muistijälkiä hiukan jo lahonneeseen latvukseeni.
Sen muistan, että kirkkoon en tänä pyhänä mennyt.
Vaikka lenkki sunnuntaiaamuna vastaa kyllä meikäläiselle kirkossa käyntiä.
Tein sellaisen puolireippaan lenkin, syke pysyi kuitenkin kohtuullisen alhaalla.
Akillesmurheiden jälkeen elokuussa Garmin ilmoitti, että hapenottokykyni oli tipahtanut tasolle 36. Tämä VO2Max-arvo oli vuosi sitten 44.
Tänään sain mittarilta ilmoituksen, että kuntotaso nousi taas pykälällä ja on nyt jo 39. Ottaen huomioon aristokraattisen käytökseni, elegantin pukeutumiseni, harmaan partani ja korkean ikäni, tuo nykyinen taso on jo ihan kohtuullinen.
Mutta tavoite on saada se nousemaan ainakin 43:een. Kyllä se siihen kipuaa kun saan kipuavan vasemman jalkani kuntoon.
PaavoNurmi-instituutin kyseisen suureen taulukon mukaan yli 70-vuotiaiden miesten kuntotaso on erinomainen (johon yltää 3 % ikäluokasta), jos tämä arvo on yli 34. Joten hirvittävää huolta minulla ei siis ole kuntoni suhteen.
Mutta kuten kaikki ymmärtävät, tavoitteeni ei ole olla kolmen prosentin joukossa. Pilkkua pitäisi siirtää yhden numeron yli vasemmalle...
Syy lainaukseen on se, että myös tänään tämä VO2Max-arvo on 39.
Se, että on pystynyt pitämään tämän arvon näin korkealla seitsemän vuotta on osoitus siitä, että olen tehnyt oikeita asioita kuntoni hyväksi.
Ja myös sen, että olen tehnyt niitä asioita riittävän paljon.
Ilman treenausta kun kunto ei pysy ylhäällä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti