Ennen kuin aloin kirjoittaa päiväkirjani tekstiä, luin Hesarista Niclas Storåsin kolumnin Teksti tekee kuolemaa.
Olipa hyvä kirjoitus ja pani ajattelemaan mihin olemme menossa. Se ei antanut kauhean valoisaa tulevaisuutta ihmiskunnalle – ei ainakaan länsimaiselle ihmiselle. Kannattaa lukea!Mutta asiaan, me lähdimme aamulla siskoni Maijan kanssa hiihtämään Ruissaloon, pakkasta oli meidän mittarissamme 12 astetta. Tuuli oli heikko ja aurinko paistoi. Joten kylmänarkana minulla oli aivan liikaa vaatetta päällä.
Jätimme auton Kasvitieteellisen puutarhan parkkipaikalle. Kello oli vasta lähestymässä kymmentä ja parkkipaikka oli lähes täynnä. Kaikki eivät olleet hiihtämässä, paljon oli myös kävelijöitä liikenteessä todella hienossa talvi-ilmassa.
Sänkipellolle oli ajettu hienot ladut. Luistelijoille oli oma baana ja meille perinteisen ystäville oma kaksikaistainen latu. Se oli hienossa kunnossa, hiukan sieltä tuli läpi viljan sänkeä, mutta ei se pahemmin haitannut.
Päälenkki oli noin kahden kilometrin mittainen, siitä erkani runsaan kilometrin lisälenkki golfkentän suuntaan. Toinen lisälenkki erkani myöhemmin Turun suuntaan, mutta sitä emme hiihtäneet tällä kertaa.
Yhteensä teimme matkaa vajaat 12 kilometriä rauhallista vauhtia. Mutta kyllä sekin alkoi ottaa voimille, kun tämä oli vasta kolmas hiihto tänä talvena.
Ja jos joku lukee tämän yllä mainitun kolumnin, niin saattaa miettiä, että onko tämä minun tekstini kirjoitettu koneälyllä.
Voin vakuuttaa, että ei ole.
Eikä tule.
En nimittäin osaa käyttää apunani tekoälyä. Ja omaa älyä on sen verran vähän, etten osaa edes opetella sen käyttöä.
Mutta kolumnin luettuani totesin, että olen onnellisessa asemassa, minulla tuskin on elinaikaa enää enempää kuin vajaat kaksikymmentä vuotta. Hyvässä lykyssä vain kymmenen vuotta! 😏
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti