... ja kuolenkin kukaties!
Tämä lause tuli mieleen kun laskin soutuveneen vesille ja tein sillä noin neljän kilometrin lenkin.
Kun vene on kiikkerä kilpaveneen mallinen ja painaa noin 40 kiloa, niin sinne siirtyminen vaatii vähän ketteryyttä ja käsivoimia. Kummatkin ovat huolestuttavasti vähentyneet viime vuosien aikana.
Itse soutaminen sujui ihan mukavasti, mitä nyt alaselkä hieman loppuvaiheessa reagoi.
Kun vesi on vajaat puoli metriä normaalia alempana, niin veneestä poistuminen vasta olikin hankalaa.
Pääsin sentään turvallisesti laiturille.
Lahdella oli kolme venettä ankkurissa, ne pystyin välttämään ongelmitta. Mutta näin lauantai-illan huumassa oli kaksi pariskuntaa laskemassa soutuveneillään verkkoja veteen. Molempiin olin törmätä. On mulla taustapeili veneessä, mutta en saanut sitä säädettyä matkalla oikeaan asentoon. Ja päähän ei tämän ikäisellä poikalapsella enää käänny kuin korkeintaan 30 astetta.
Ulla ehdottikin kun pääsin perille mökin lämpöön, että voisin myydä veneen pois, ennen kuin hänen avustajansa menehtyy.
Lupasin harkita asiaa!
 |
| Otin kuvan, kun olin kääntymässä takaisin mökille Lammassaaren takana. Lampaita ei saaressa näkynyt, mutta pari poikaa oli rannalla heittelemässä uistinta. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti