Takaisin metsä pauloihin

Eilisen lepopäivän jälkeen pääsi taas tositoimiin.

Raporttia rastiväleistä:
1-2-3-4: Ihan OK
4-5: Noi tummanvihreät on läpipääsemättömiä ja vaaleatkin hankalia edetä. Minun reittiviivani alle jäi polku, sinne tähtäsin ja osuin, sekin väli siis OK.
5-6: OK
6-7: Tarkoitus oli mennä hieman vasemmalle vaaleaan kartan osaa. Mutta veri veti pusikkoihin. Se oli hidasta ja tuossa mutkittelun kohdalla en tiennyt oikein missä olen. Pari sataa metriä ennen rastia sain kiinni kartasta ja loppu olikin helppoa.

Rasteja en siis etsinyt, mutta pitkällä rastivälillä menetin kyllä rutosti aikaa.

Sateiden jälkeen hiekka oli kuivunut ja muuttunut jälleen todella raskaaksi juosta.

Mukana treenaamassa oli myös suunnistajia Sveitsistä. Ei ihan maajoukkuemiehiä, mutta kovaa kansainvälistä luokkaa. Heillä ei jalka painanut hiekkadyyneilläkään.

Mantelipuut kukkivat

Olimme päättäneet lähteä ajelemaan maaseudulle tänään. Se sopi myös urheilijanuorukaiselle, paikat eivät kestä eikä kunto myöskään lenkille lähtöä.
Siis autolenkkiä lukuunottamatta.

Urheiluautomme tankki oli päässyt melko vajaaksi, joten suuntasin Skodillacin keulan ensimmäiselle huoltoasemalle moottoritien varrella. Siellä oli myös pesuasema autolle ja hetken harkitsin tulomatkan suolojen ja likaisuuden pesemistä pois auton katteesta. Mutta kun aika pian – ainakin universumin iän mittakaavassa – palaamme takaisin kotiin, niin jätin pesun tekemättä.

Aurinko paistoi ja lämpötila nousi hiljalleen aamun kymmenestä asteesta kohti kesäisiä lukemia. Ensimmäinen pysähdys tankkaamisen jälkeen tapahtui, kun näimme tien varressa roomalaisen pitkän kiviaidan. Pakko siitä oli ottaa kuva ja selvitellä, mikä se oikein oli. Aidan portissa oli tarra, jossa ilmoitettiin, että jos tästä tulet yli, niin golf-kentän vartijat hoitavat lopun. Se siitä Rooman valtakunnasta!

Saavuimme Murcian kaupunkiin. Se on alueen isoin kylä, noin puoli miljoonaa asukasta, suurempi löytyy Valenciasta parin sadan kilometrin päästä. Emme menneet kaupunkiin, vaan ajoimme Murcian eteläpuolella olevalle vuorelle. Kipusimme kapeaa tietä puolen kilometrin korkeuteen. Erona alppien teille on se, että täällä ei ole rotkon reunalla kaiteita, mutta siellä täällä kasvaa sentään jotain männyn sukuista puuta. Onneksi liikenne oli vähäistä ja homma hoitui kieli keskellä suuta ja auto keskellä tietä.

Löysimme itsemme hienolta levähdysalueelta, josta oli muhkeat näköalat vuorelle, jonka nimi oli Cresta del Gallo. Melko jylhä kivimuodostelma. Vietimme siellä pikku picnicin ja jatkoimme matkaa. Olin suunnitellut, että ajamme vuoren rinnettä eteenpäin, mutta se ei onnistunut, kun puomi esti kulun. Googlen kuvausryhmä oli kyllä päässyt eteenpäin!
Palasimme takaisin Murciaan ja laitakaupungin kujia pitkin löysimme tielle, jota pitkin suunnitelmamme mukaan piti ajaa kotiin. 

Karun alueen läpi kuljettuamme vuoren eteläpuolella oli taas kasvillisuutta. Tähän aikaan aloittelevat mantelipuut kukintaansa. Ne ovat todella kauniita, kun ne pääsevät täyteen kukkaan ja laajat tarhat punertavat silmän kantamattomiin. Täällä näimme hieman, miltä kuukauden päästä mantelilehdoissa näyttää.

Golf-kentän aita

Viikon takaisen myrskyn tuoma lumipeite

Murcia

Gallo

Mantelipuu

Nyt on takki tyhjä!

Tänään oli oikein virallinen suunnistusharjoitus ajanottoineen.
Täällä on käytössä Sport-Ident leimaus. Se on huomattavasti parempi kuin meillä käytössä oleva Emit.

Eilinen painoi, joten etenin rauhallisesti karttaa lukien. Silti tuli kuutosella pieni pummi.
Eilisen kisan jälkeen Garmin ilmoitti palautumisajaksi 3 vrk. Nyt se paransi 3,5 vuorokauteen. 

Taidan pitää huomenna lepopäivän, vaikka silloinkin kyllä pääsisi suunnistamaan täällä! Itse asiassa iltapäivällä normaalisuunnistukseen ja illalla yösuunnistukseen.
Asiasta yleensä perillä olevat tahot nimittäin kertovat, että levossa kunto paranee.
Tein niin periaatteessa koko viime vuoden – eikä kunto parantunut, päinvastoin.

Veni, vidi, vici!!!

Ote päiväkirjasta:
26.1.20, sunnuntai:
Ja jos nyt ensi alkuun täsmennetään: ikimuistettava sunnuntai.
Saattaa hyvinkin olla tämän elämän viimeinen kerta, kun meikäpoika nousee kansainvälisen suunnistuskilpailun keskimmäiselle podiumille – tai yleensäkään podiumille.

Enkä nyt tarkoita sitä, että ihmiskunta tuhoutuisi tähän kiinalaiseen epidemiaan pikaisesti, vaan sitä, että urheilijan lahjani eivät vaan riitä!

Kisa käytiin noin sadan kilometrin päässä Torreviejasta, mutta onneksi meillä oli kimppakuljetus ja matka joutui hienossa ilmassa ja maisemissa.
Pääsimme perille Aguilasin kaupungin satamaan. Parkki oli aivan kilpailukeskuksen kupeessa. Täällä ei ole etukäteen ilmoitettuja lähtöaikoja, vaan lähtöön saa mennä annetussa aikaikkunassa, kun on valmis kisaan.

Pikkuisen venyttelin ja hölkkäsin itseni lämpimäksi muutaman sadan metrin päässä olevalle lähtöpaikalle.
Kartan saatuani vilkaisin sitä ja totesin, että ykkönen on suoraan eteenpäin näkyvissä olevan korkean mäen toisella puolella.

Hapoilla olin jo pahasti ykkösen rastivälin puolivälissä, kun olin kiivennyt noin sata porrasta kohti taivasta. Maalissa totesin, että olisi pitänyt K-pisteestä lähteä heti oikealle tai vasemmalle - jälkiviisaus on kaikkien viisausten äiti!

Reittiviiva punastuu pahasti aina portaiden kohdalla (vihreä väri tarkoittaa juoksua, kellertävä kävelyä ja punainen konttausta) sekä alas että ylös mentäessä. Vasta seiskalla tuli ensimmäinen pahempi töppi, kun rastiympyrässä menin väärään lokeroon. Töppi noin 30 sekuntia – mutta sprintissä se on ikuisuus!

8-9-10 rastit selvisin ehjin nahoin, kasirastilla siirryin jopa kisan johtoon. Mutta sitten olivat maitohapot löytäneet tiensä korvien väliin ja seuraavalla välillä olin sekaisin kuin seinäkello. Virhe maksoi lähes kaksi minuuttia ja pannuun otti rajusti.

Ryhdistäydyin ja jatkoin matkaani maalialueelle ja rastin 12 kautta loppukiekalle. Rastille 13 mennessä nousin kapeaa katua liian ylös ja taas meni pasmat sekaisin. Puolentoista minuutin pummi.

Sitten alkoi helpottaa, loppu pummeitta ja reittiviivan väri oikeanlainen.

Rastilla 19 olin kokonaisajassa kolmantena. Kaksi edellä ollutta jatkoivat vauhdilla matkaansa sieltä kohti rastia 12 ja pummasivat siinä noin 30 sekkaa.

Minä menin heittämällä keulille!!!
On se kiva voittaa kansainvälinen suunnistuskisa. Ja vielä mukavampaa, kun siellä oli mukana myös näitä 65-sarjalaisia poikasia...

Tarjousten perässä

Taivas oli pilvessä ja me otimme rauhallisesti.

Kävimme sentään ostoksilla Carrefourissa.
Se on paikallinen Citymarket, tavaraa on paljon ja runsaasti tarjouksia.
Minä ostin uutta maratonohjelmaani tukemaan tarjouskaljaa.
Oheisen mainostaulun mukaan kaksi pakettia eli 56 tölkkiä maksaa € 19,12. Laskussa hinta oli kuitenkin 50 senttiä halvempi.

Harjoitusohjelman mukaan annos kestäisi kaksi viikkoa. Saattaa olla, ettei kestä. Kun ensimmäinen vaimoni on myös aika perso oluelle, ainakin lämpimillä säillä. Tosin en usko, että näin ihan alkuun noudatan kirjaimellisesti ohjelmaa. Saatan kyllä lisätä lääkärin määräämää annostusta yhdellä.

Maratonharjoitteluni menee uusiksi!

Vihdoinkin olen löytänyt tien, jonka avulla parannan maratonennätystäni.

Luin jutun Aftonbladetista, siinä kerrottiin miten Ruotsin tämän hetken paras maratoonari David Nilsson harjoittelee. Hän tähtää Ruotsin maratonennätyksen rikkomiseen, joka on 2.10.09 ja hänen omissa nimissään.

En nyt puutu muuten hänen harjoitusohjelmaansa, mutta yhden asian aion kopioida häneltä. Harjoittelukaudellaan hän juo illassa neljä olutta. Ennen kilpailua hän nostaa annoksen viiteen. Toki hän totesi haastattelussa, että kyllä hänelle tulee joskus ihan nollan oluen iltojakin.

Lääkäri on minulle määrännyt kaksi olutta päivässä. Tästä lähtien tehostan sekä treeniä että oluen juontia. Lisään sen ensi alkuun neljään olueeseen. Jos sillä ei tule toivottuja tuloksia, siirryn viiteen.

Linkki Aftonbladetin juttuun:
https://www.aftonbladet.se/sportbladet/a/zGP0er/jag-har-markt-en-positiv-effekt?fbclid=IwAR3WcdxsllT38BiNfYePUX7rW1lbxQ7SXAR3N6jq9prYCEKE6P49VlPm2WU

Alonsojen ajokulttuuria opiskelemassa

Olen nyt kuutisen viikkoa saanut seurata espanjalaista ajokulttuuria. Mitään shokeeraavaa ei ole tullut vastaan, kun olen Italiassa ajellut työni puolesta runsaasti ja myös täällä Espanjassa lomamatkoilla.

Se silmiinpistävin asia on lukuisat liikenneympyrät. Suurimmassa osassa niistä kulkee kaksi ajokaistaa. Tällainen luterilainen ajaa sitä ulommaista kaistaa.
Ruuhka-aikoina molemmat kaistat ovat täynnä autoja ja sisimmältäkin kaistalta jatketaan surutta pääväylän suuntaan. Eivätkä kaikki edes näytä vilkkua poistuessaan ympyrästä. Ihmeen vähän pelti siellä kolisee. 

Pikku hiljaa olen löytänyt katolisen minäni ja jos liikennettä on vähän, nuolen liikenneympyränkaistoja leikkaamalla. Ympyrässä on aina nopeusrajoitus 40 km/h. Mutta oikaisemalla pystyy pitämään huomattavasti korkeampaa nopeutta.

Kaupunkialueella on ainakin täällä Torreviejassa 40 km/h rajoitus. Sitä rikotaan surutta. Sellaisilla kaduilla, joilla on etuajo-oikeus, nopeudet nousevat helposti jopa tuplaksi. Rannan suuntaiset kadut ovat yleensä etuajo-oikeutettuja. Kun nousee rannasta meidän asunnolle, niin jokaisessa risteyksessä on pakollinen pysähtymismerkki.
Välimeren maissa se tarkoittaa, että on osoitettava erityistä varovaisuutta, mutta kukaan ei tietenkään pysähdy Stop-merkin edessä. Paitsi jotkut ulkomaalaiset.

Myös täällä on peltipoliiseja. Niistä jokaisesta on selkeät ennakkomerkit. Jopa espanjalaiset pudottavat nopeuttaan näillä kohdilla. Ja yllättäen paljon alle sallitun nopeuden.
Muutenhan täällä ajetaan reipasta ylinopeutta. Kun olen tottunut pitämään vauhtia, joka on noin kympin yli sallitun, niin täällä sillä tyylillä jää auttamatta jalkoihin!

Hiukan on oma ajotyylini muuttunut näiden viikkojen aikana. Paluu Skandinaviaan tulee olemaan taas luterilaisuuden opettelua.