Diktaattori

Luen paraikaa Ryszard Kapuścińskin kirjaa Imperiumi.
Hän kuvailee Neuvostoliittoa ja Venäjää ihan pikkuisen sarkastisesti eikä kovinkaan venäjämyönteisesti. Hän on puolalainen – heidän suhteensa Venäjään taitaa olla paljon negatiivisempi kuin meidän suomalaisten.

Vaikka olemme olleet rähmällään itään niin olemme myös osanneet tehdä kauppaa ja kupata Neuvostoliittoa palkkioksi uskollisuudestamme. Paljolti Suomen nopea taloudellinen nousu toisen maailmansodan jälkeen on Venäjän ansiota.
Kapuściński kuvaa venäläisten uskoa hallitsijaansa – oli se sitten tsaari, kommunistipuolueen pääsihteeri tai Putin. Nämä tsaarit ovat aina oikeassa ja jumalan yläpuolella.

Hän kirjoittaa, että kaikilla diktaattoreilla maasta ja aikakaudesta riippumatta on yksi yhteinen piirre: he tietävät kaiken, he ovat kaikessa asiantuntijoita.

Maailman demokraattisimman valtion päämiehellä Trumpilla on myös nämä tsaarin ja diktaattorin ominaisuudet. Kuinka hyvin hän tulisikin toimeen Venäjän päämiehenä. Siellä on kansa, joka luottaa hallitsijaansa, jumalaansa. USA:ssa kun on noita epäilijöitä – siellä niitä ei passaa viedä Siperiaan tai ampua niskaan.

Hieman tulee myös mieleen Suomen hallitus. Hekin tuntevat nuoruutensa voimalla ja innolla hallitsevansa kaiken. Ja tässä uskossa on aika moni asia mennyt pahasti pieleen koronapandemian aikana. 

Vastuuta ei kukaan halua kantaa mistään törttöilystä. Ministerit ovat erottamattomia. Ja osa heistä täysin kyvyttömiä hoitamaan vakanssiaan. Mutta tiedotustilasuuksia he ovat hyviä junailemaan. 

Hyvin tämä ei tule päättymään, mutta uskotaan, että tulemme lopputuloksen kanssa toimeen.

Kevään ensimmäinen

Lupasivat tälle päivälle keväistä säätä. Tuuli oli leppoisa ja lämpötila kipusi reippaasti yli kymmenen asteen.

Piti siis aloittaa pyöräilykausi. Olin jo pari viikkoa sitten ladannut pyörän akun, joten luvassa oli hurjaa kyytiä sähköavusteisella menopelillä. Tosin kun nopeus nousee 25 km/h, niin avustukset loppuvat ja matka jatkuu omin voimin. Käytän kuntolenkillä eco-avustusta, joten sillä tavalla joutuu tekemään kunnolla töitä koko ajan.

Eniten minulla ottaa pyöräily ahteriin ja selkään. Selkä puutuu ja sitä joutuu ajoittain rentouttamaan pidemmillä lenkeillä. Persus on vahva, mutta silti sekin vaatii totuttelua, ennen kuin pidempi lenkki onnistuu kivuttomasti.

Tänään tein kahdenkymmenen kilometrin lenkin. Vaatteita oli päällä aivan liikaa ja alin paita oli aivan läpimärkä. 

Pyöräily on erittäin hyvä kuntoilumuoto tällaiselle vanhalle ja lihavalle miehelle. Ei ota polviniveliin yhtä paljon kuin juoksu.
Siksi pitääkin asettaa kunnon tavoite tämän vuoden pyörälenkeille. Se on tuhat kilometriä.

Saaristorasteilla

Kalenterissani luki Saaristorastit klo 10.00.
En ihan sinne ehtinyt, kun olin just silloin kaupassa.

Joten tyydyin Paimion omatoimisiin. Ne järjestettiin Paimion luontopolun ympäristössä. En ole siellä aiemmin käynyt ja jos olisin tiennyt kuinka suosittu se on, niin olisin mennyt metsään vasta huomenna. Autoja oli tien päässä ja varrella pilvin pimein. Mutta löysin parkin ja menin metsään.

Kolmoselle saakka sai päästellä hienoja avokallioita itsensä maitohapoille. Pahiten ne hapot iskivät korvien väliin.

Kun kolmosen jälkeen ylitettyäni kallion, tulin suon reunaan, näin ihmisiä kävelemässä luontopolkua. Katsoin karttaa ja totesin niiden olevan Suolammen pohjoispuolella. Edessä siinteli mäki, joten sinne. En kompassia tietenkään katsellut, luin karttaa ja kiipesin mäelle. Hiukan oudolta se mäki tuntui, mutta matka jatkui. Huipulla ei ollut rastia ja hetken karttaa käänneltyäni löysin kyllä itseni kartalta. Vasta silloin tajusin, että ne vaeltajat olivat nelosrastin pohjoispuolella polulla avosuon laidalla.

Painoin väliajan joka rastilla. Väliin 3-4 kului aikaa 13.04. Pummi noin siis 8 minuuttia!

Ai että olin taas ylpeä saavutuksestani!

Loppu menikin sitten vaelteluksi.

Ihanan Ainon muistolle

Sukumme vanhin, isäni serkku Aino, kuoli viime yönä kotonaan.
Ihana Aino olisi täyttänyt kahden viikon päästä 98 vuotta.

Viimeiset noin viisitoista vuotta hän asui palvelutalo Saagassa. Sitä ennen hän asui äitiämme vastapäätä Sirkkalankadulla. Aino ja Helena olivatkin sellainen parivaljakko, että oksat pois ja pari larvaa.

He matkustivat paljon yhdessä ja niiltä matkoilta olisi paljon kerrottavaa. He olivat opiskelleet englantia työväenopistossa ja tulivat kyllä toimeen ulkomailla. Kerran Madeirassa olleessaan, he asuivat hotellissa lähellä tehtaan myymälää, jossa sai maistella Madeira-tarjontaa – ilmaiseksi. Joka päivä lounaan jälkeen he kävelivät tänne maistamaan parasta vuosikertaa. Myymälän henkilökunta toivotti heidät iloisesti (?) tervetulleeksi, vaikka osotopuoli jäi hyvin vähälle.

Loppuun asti Aino oli hyvä tarinankertoja ja pää toimi kuin partaveitsi. Huumorintaju oli myös tallella loppuun asti ja hän osasi laskea leikkiä myös itsestään. 

Kuvaavaa on se, että Ainohan eli vanhanapiikana elämänsä, ja hän kertoi syyksi sen, että miksi mennä murheeksi yhdelle, kun voi olla iloksi monelle.
Tätä iloa hän jakoi meille nuoremmille lähettämällä aina nimi- ja syntymäpäivänä onnittelukortin. Ja kun sen saatuaan soitti ja kiitti, niin pari kertaa tapahtui se, että hän lähetti kortin ja kiitti soitosta.

Kun tulimme maaliskuussa Espanjasta, postilaatikossa odotti Ilkanpäiväkortti. Soitin ja kiitin häntä vajaa kuukausi sitten. Hän oli silloin vielä erinomaisessa kunnossa ja kyseli miten matkamme oli mennyt ja miten voimme.

Hän lähti täältä saappaat jalassa lyhyen sairauden murtamana – toivon vastaavaa itselleni!
Tässä Ainon viimeinen kortti, ei sovi moittia lähes satavuotiaan käsialaa kuukautta ennen lopullista lähtöä.

Työpäivä - raskas sellainen

Eilen oli kunnon työmiehen päivä. Sade, jota tuli taivaalta jatkuvina kuuroina, hiukan se häiritsi työläistä.
Jatkoin puun katkomista ja samalla karsimista. Sain sahan akun illalla ladattua täyteen ja se kesti tänään hyvin. Alkoi mies hyytyä ennen akkua.

Sitten alkoi rungon kappaleiden raahaaminen saunalle. Vanhat kunnon maitokärryt saivat taas runtua. Neljän kuorman jälkeen siirryin kuskaamaan puuta vanhan saunan luokse. Polku rantaan oli sateiden takia upottava ja maitokärryjen pyörät upposivat siihen liikaa.
Kun kaikki oli poistettu kaatopaikalta, siirryin kuskaamaan oksia vanhalle kokon polttopaikalle. Niistä tulikin varsin näyttävä kokon pohja. Ennen tulitikun käyttämistä oksien täytynee hieman kuivua, Juhannuksena ne saattaisi saada jo palamaan.

Kun työmaa tuli valmiiksi, kello oli jo neljä. Puin juoksuvaatteet päälleni ja lähdin lenkille, Alku oli hankalaa, jalat olivat kuin puupökkelöt kahden metsuripäivän jälkeen. Mutta puolen kilometrin jälkeen, kun ensimmäinen ylämäki oli selvitetty, alkoi juoksu maittaa. Paluumatkalla kellotin yhden kilometrin reilusti alle kuuden minuutin vauhtia. Sitä ei olekaan tapahtunut yli vuoteen, ei sen jälkeen kun akilles sairastui.

Espanjasta tulon jälkeen sairastin nopean kuumetaudin. Sen jälkeen en ole kunnolla palautunut edes keveistä lenkeistä ja kulku on ollut tosi heikkoa. Tänään kaikki oli toisin. Usko siihen, että sairastin koronaviruksen jo silloin alkaa vahvistua. En oikein muuten käsitä olotilojani viime viikkoina. 

Pitänee tyrkyttää itseään koronatesteihin uudemman kerran. Jospa ottaisivat tällä kertaa, niillähän on jotain tutkimusta meneillään vasta-ainetesteillä.

Alla Garminin kuva tehollisesta ajasta, kun kärräsin tukin pätkiä ja tein risusavottaa, ihan se lenkistä kävi!
Hiukan tämä gps-viiva heittelehtii. En sentään talojen yli kävellyt!

Puuta kaatamassa

Lähdimme eilen aamupäivällä Nauvoon, vaikka pääministeri oli juuri radiossa kertonut, että ei sitten mennä minnekään mökeille. Minä olisin kyllä totellut, mutta vaimo ei usko ketään – ei edes minua.
Nauvossa poikkesimme kaupassa, siinä pitkäripaisessa. Espanjasta tuodut viinit ovat mennet parempiin suihin ja täydennystä tarvitaan. Meidän ikäluokka kun ei kestä selvin päin arkea, saati sitten Korona-virusta.

Kirkonkylän jälkeen pysähdyimme levähdyspaikalla. Sen vieressä on aina iso parvi lintuja. Isokoskelot varsinkin pitävät sitä levähdyspaikkanaan muuttomatkalla. Otin pari kuvaa ja matka jatkui.

Mökillä kaikki hyvin ja länsituuli myrskyinen. Kellarin oven vieressä on kaksihaarainen koivu, jolla on ikää ja kallistuskulmaa itään. Totesin, että nyt on oikea hetki kaataa se rumilus eikä täällä idän suuntaan kumartavia tarvita.
Olin viime kerralla akkusahalla tehnyt hiukan töitä eikä akussa ollut virtaa kuin puolet. Silti hyökkäsin puun kimppuun. Tein kaikkien taiteiden ja sääntöjen mukaiset viisteet kaatopuolelle ja aloin sahata puuta poikki. Pääsin noin puoleen väliin kun alkoi tuntua siltä, että kaatorautaa ei tänään tarvita. Siirryin kauemmas ja kaivoin kännykän taskustani, ajattelin kuvata puun kaatumisen filmille. Se ei kuitenkaan onnistunut, kun puu meni tekemään harakirin omia aikojaan.

Sahan akku oli laiskan tuntityöläisen mieleen. Sitä piti mennä lataamaan vähän väliä. Sain kuitenkin iltaan mennessä rungon pätkittyä ja sen alla olleen tien taas kulkukelpoiseksi.
Sillä nyt ei kauheaa kiirettä olisi. Tietä kun käyttää minun lisäkseni Ruotsissa asuva naapuri. Ja hän ilmoitti tulevansa vasta sitten mökilleen kun karanteeni on päättynyt ja laivat taas kuljettavat matkustajiakin.

Illan hämärtyessä menin uudelle kaatopaikalle kameran kanssa. Korppookallion edessä näin kaksi valkohäntäpeuraa, ne loikkivat metsään minut nähdessään.
Kaatopaikalla runsaan sadan metrin päässä laidunsi neljä peuraa. Ne antoivat minun kuvata ihan rauhallisesti. Pari kertaa ne kyllä pysähtyivät katselemaan minua, mutta eivät uskoneet minusta olevan heille vaaraa.

Niin minä mieleni pahoitin

Kyllä minä taas niin mieleni pahoitin, kun kuuntelin näitten ministerineitosten suomenkieltä.
Heidän mukaansa meillä on täällä joku viiiirusepidemia.

Varsinkin se kalpeakasvoinen Ohisalo venytti iiiitä niin pitkäksi, että teki mieli kutsua paikalle Fingerporin Rivo-Riitta kertomaan hänelle, että kyllä mä sulle sun viirus näytän.

Ministerit olivat tänään kertomassa, että Uudenmaan eristys loppuu tähän. Tätä suunnatonta ja odottamatonta uutista varten tarvittiin oikein kolmen ministerin aika. Eikö niillä tosiaankaan ole mitää oikeaa tekemistä?

Sitten kun tämä pandemia on ohi, niin mahtavatko nämä julkisuuden kipeät ekstrovertit enää nukkua öitänsä kunnolla. Tuskin heitä enää pyydetään osallistumaan päivittäin toistuvaan tiedotustilaisuuteen.

Valtiomiehiksi nuorisoketjun edustajia ei voi vielä kutsua. Informaatio kun tulee suusta vauhdikkaasti herkeämättömänä solinana. Tällainen kuulovammainen on vaikeuksissa pysyä perässä, mitä misut kulloinkin tarkoittavat. Anna-Maja Henriksson sentään puhuu selkeää suomea ja myös ruotsia – kiitos hänelle.

Välillä kyllä tulee ikävä Paavoa – ei Väyrystä vaan Lipposta. Hän kun puhui, niin sanat erottuivat toisistaan ja asia tuli selväksi. Siinä ei puhe solissut kuin keväinen puro. Kyllä se enemmin muistutti Imatran koskea.