Ihanan Ainon muistolle

Sukumme vanhin, isäni serkku Aino, kuoli viime yönä kotonaan.
Ihana Aino olisi täyttänyt kahden viikon päästä 98 vuotta.

Viimeiset noin viisitoista vuotta hän asui palvelutalo Saagassa. Sitä ennen hän asui äitiämme vastapäätä Sirkkalankadulla. Aino ja Helena olivatkin sellainen parivaljakko, että oksat pois ja pari larvaa.

He matkustivat paljon yhdessä ja niiltä matkoilta olisi paljon kerrottavaa. He olivat opiskelleet englantia työväenopistossa ja tulivat kyllä toimeen ulkomailla. Kerran Madeirassa olleessaan, he asuivat hotellissa lähellä tehtaan myymälää, jossa sai maistella Madeira-tarjontaa – ilmaiseksi. Joka päivä lounaan jälkeen he kävelivät tänne maistamaan parasta vuosikertaa. Myymälän henkilökunta toivotti heidät iloisesti (?) tervetulleeksi, vaikka osotopuoli jäi hyvin vähälle.

Loppuun asti Aino oli hyvä tarinankertoja ja pää toimi kuin partaveitsi. Huumorintaju oli myös tallella loppuun asti ja hän osasi laskea leikkiä myös itsestään. 

Kuvaavaa on se, että Ainohan eli vanhanapiikana elämänsä, ja hän kertoi syyksi sen, että miksi mennä murheeksi yhdelle, kun voi olla iloksi monelle.
Tätä iloa hän jakoi meille nuoremmille lähettämällä aina nimi- ja syntymäpäivänä onnittelukortin. Ja kun sen saatuaan soitti ja kiitti, niin pari kertaa tapahtui se, että hän lähetti kortin ja kiitti soitosta.

Kun tulimme maaliskuussa Espanjasta, postilaatikossa odotti Ilkanpäiväkortti. Soitin ja kiitin häntä vajaa kuukausi sitten. Hän oli silloin vielä erinomaisessa kunnossa ja kyseli miten matkamme oli mennyt ja miten voimme.

Hän lähti täältä saappaat jalassa lyhyen sairauden murtamana – toivon vastaavaa itselleni!
Tässä Ainon viimeinen kortti, ei sovi moittia lähes satavuotiaan käsialaa kuukautta ennen lopullista lähtöä.