Hiihtovaellus Käsivarren Lapissa

Eilen illalla luontoradiossa ihmiset saivat kertoa kokemuksistaan luonnossa. En soittanut sinne kertoakseni seuraavan tarinan.

Olimme veljeni Matin kanssa Käsivarren Lapissa hiihtovaeluksella. Lähdimme matkaan Kilpisjärveltä parikymmenkiloinen rinkka selässä neljäkymmentä vuotta sitten huhtikuun alussa. Ensimmäisen yön nukuimme Tierbmisjärven rannalla autiotuvassa. Perinteiseen tapaan tyhjensimme siellä punaviinipullon ja toisen rinkka keveni kilolla.

Aamulla jatkoimme matkaa tavoitteena Puoiddesoaivin autiotupa, matkaa sinne oli noin 20 kilometriä. Rinkan kanssa vauhti on noin neljä kilometriä tunnissa, siellä kun ei ole latuja ja pitää löytää joko poromiesten kelkkaura tai nousta rinteeseen, missä on hankikanto.

Parin tunnin jälkeen alkoi sataa räntää ja tuuli voimistui lähes myrskyksi. Aitoina erämiehinä päätimme keittää kahvit spriikeittimellä. Kaivoimme kuopan lumeen ja louevaate suojanamme aloitimme veden sulattamisen. Valmista ei tullut, kastuimme, kurkku ei kastunut ja alkoi kylmyyskin haitata. Päätimme jatkaa matkaa, purimme leirin, nostimme rinkat selkään ja matkaan. 

Siinä vaiheessa Matti huomasi, että hänellä oli kädessään märät villavanttuut. Sormemme olivat aivan kohmeessa ja totesimme, että hiihdetään itsemme lämpimiksi ja vaihdetaan aina välillä hanskoja, mulla oli kädessä kunnon rukkaset.
Puolen tunnin jälkeen pystyimme avaamaan Matin rinkan ja sieltä löytyi kuivat käsineet.
Matka jatkui, näkyvyys oli huono, mutta koko ajan tiesimme missä olimme. 

Aika lähellä yöpymismökkiämme oli Raittijärven lappalaiskylä. Hiihdimme siihen suuntaan toivoen, että siellä oli joku paikalla pelastamassa henkemme – se kun oli talvisin yleensä autio. Iloksemme yhdestä mökistä nousi savua ja hiihdimme pihaan.

Sisällä oli lappalaisukko ja nöyrästi kerroimme tarinamme ja kysyimme saisimmeko tehdä hänen kammarissaan hiukan ruokaa ja kuivatella vaatteitamme, jotta voisimme jatkaa matkaa. Pyyntöä avustimme nostamalla rinkasta pullon konjakkia. Otimme ryypyn ja teimme ruokaa. Samalla taivas selkeni ja myrsky laski.

Kysyimme isännältämme autiotuvan tilannetta ja rivien välistä annoimme ymmärtää, että olisimme valmiita yöpymään hänen seurassaan. Ukko kertoi, että nythän on hieno ilma ja kuu valaiseen tietämme majalle, kun ilta oli jo aika pitkällä. 

Siis rinkka selkään ja taipaleelle. Autiotupa löytyi ja pääsimme sisälle. Meille oli yllätys, että se ei enää ollut talvihuollettava. Kaikki irtonainen puutavara oli jo poltettu, joten maja oli kylmä ja kylmemmäksi muuttui, kun yöllä pakkasta oli jo kaksikymmentä astetta. Vaikka meillä oli hyvät makuupussit, niin elämäni kylmin yö se oli. 

Mutta aamun siellä näimme, vaatteet niskaan, orrelle kuivumaan laitetut ja jäätyneet villasukat hakattiin notkeiksi, aamupala suuhun ja matka jatkui.

Jos oikein muistan, seuraavana päivänä hiihdimme maantien lähistölle autiotupaan ja seuraavana aamuna maantielle ja bussilla Hettaan.
Sieltä Pallastunturien yli parilla yöpymisellä Muonion tunturihotelliin, jonka pihassa meillä oli auto. 

Karttana meillä oli maastossa oheinen korkeuskärillä varustettu maantiekartta vuodelta 1976.