Pahoinpitelyn kohteena

Juhlimme hääpäiväämme maltilla ja jo ennen kymmentä oli juoksulenkillä.

Tarkoitukseni oli tehdä pitkis – sellainen parin tunnin jotos.
Otin mukaani vähän juotavaa ja pari geeliä, niillä sellainen reissu hyvin onnistuu ja lähellä nollaa olevassa lämpötilassa ilmankin.

Juoksin ensin Kupittaalle ja käännyin sieltä vanhalle ykköstielle.
Vasaramäen kohdalla oli bussipysäkki ja penkki, joten pysähdyin siinä ja nautin geelin sekä juotavaa. Laitoin geelipussin roskikseen ja palasin kävely/pyörätielle.

En ehtinyt edes kelloa käynnistää, kun vastaani tuli teini-ikäinen poikalapsi, joka mitään sanomatta potkaisi suoraan sääreni.
Käännyin ja karjaisin Kusipää. Poika kääntyi myös minua kohti ja potkaisi uudelleen. Taisin todeta hänelle Aivokääpiö ja poistuin paikalta jatkaen juoksuani. 

Mitään se sälli ei puhunut ja katse oli tyhjä – lienee nauttinut jotain huumetta aamiaiseksi.
Jalkine oli aika pehmeä ja voimaa ei potkussa ollut, joten jatkoin juoksuani. Sen verran oli adrenaliinia erittynyt, että pulssi nousi reippaasti ja askelkin oli aika kevyt.

Kun mitään kipua ei tuntunut, niin juoksin sen kaksi tuntia täyteen ja vähän ylikin, että sain 15 kilometriä täyteen.

Oi aikoja, oi tapoja – ei tässä oikein muutakaan voi todeta.

Harmaan nuolen kohdalla tämä hyökkäys viatonta juoksijaa kohden tapahtui.

Kohta löytyy myös sykekäyrästä.
Ennen keskiväliä syke nousee sadasta sataanviiteenkymmeneen.
Istuessa putosi syke alas ja kun käynnistin kellon uudelleen välikohtauksen jälkeen, syke oli siis ylhäällä. Ei rasituksen takia, vaan silkasta raivosta.
Tuollainen hyppäys ei ole laisinkaan terveellistä.
Siinä on verenpainekin noussut, siinä on ollut Sudden Death lähellä? 😅

Hääpäivä, nro 54.

Olemme perinteisesti käyneet juhlistamassa hääpäiväämme Brahen Kellarin ravintolassa.

Nyt oli vielä toinenkin syy, ravintola oli muuttanut Linnankadulle – sinne liikuntarajoitteisen on helpompi kulkea sisään ja ulos. Ja Kauppahallin pihassa on runsaasti tilaa illan jo hämärtyessä.

Silloin 54 vuotta sitten, kun olin harjoittelijana Turun Telakalla, niin minulla oli varaa viedä nuorikko Brahen Kellariin. Tosin silloin emme ruokailleet siellä, rahat riittivät niukin naukin Pistiäisiin tai Ampiaisiin; joilla nimillä tämä paukku tunnettiin puoli vuosisataa sitten.

Nyt söimme siellä illallisen, Ulla tilasi metsäkaurista ja minä härkää pippuripihvinä.

Tällä viikolla on annettu ohjetta siitä, mikä on terveellinen määrä punaista lihaa viikossa, se on kuulemma 350 g.
Brahen Kellari oli myös kuullut tästä ja menun mukaan pihvi myytiin 120 gramman painoisena. Lihamestarilla oli kyllä veitsi lipsunut kädessä ja minun pihvini oli ehkä 80 gramman luokkaa.

Ullan kaurista oli sitten määrältään yli suositusten, ja minä sain häneltä yhden siivun sitä ja sen avulla varmaan lihan paino saavutti ruokalistan painomäärän.

Ruoka oli ihan hyvää, mutta hinta/laatusuhde ei kyllä ollut mistään kotoisin.
Pitää etsiä toinen ravintola hääpäivälliselle!

Ihan nätti annos.
Ja makukin oli hyvä.

Street Orienteering, Raisio

Neljän päivän sisällä toisen kerran suunnistamassa Raisiossa.

Tänään sai suunnistaa tihkusateessa ja hämärässä - pilvet roikkuivat päivälläkin alhaalla.

Järjestys ensin pohjoiseen 35-54-13-43-52-33-51.
Tästä oli suunnitelma palata sata metriä takaisin päin ja etelään rastille 44.

Vintti oli pimennyt ja kiersi rastin 15 kautta 44:lle. Sitä piti mennä 56:lle, mutta harmaa sää oli harmaannuttanut aivosoluni, enkä oikein tiennyt missä olen ja mihin menen.

Kun löysin kartasta rautatien ja myös luonnosta, niin tiesin taas missä olen.

Matka jatkui 34-55-46-53-42-24-M.

Aikaa jäi taas käyttämättä ja pulssi oli aika alhainen, kun välillä jouduin kävelemään vinttikammariongelmien takia.

Mutta masokistisen luonteeni takia totesin paluumatkalla Malalle autossa, että hauskaa oli, vaikka satoi ja eksyi. Hän totesi, että näin on, suvussa on toinenkin masokisti.

Alla sykekäyrä reitin vaiheilta.

Tuo harmaalla viivalla erotettu alue alkaa ennen rastia 51.
Ja päättyy suurin piirtein rastin 36 kohdalla rautatien toisella puolella.
Paljon oli kävelyä ja ihmettelyä missä olin...
Tämä korkea ikä tekee joskus tepposia - pitää vaan hyväksyä, että aivotkin vanhenevat...

Olen ikivanha!!!

 Olen 13,8 miljardia vuotta vanha!

Tosin vain kymmenprosenttisesti.

Ihmisen kehosta on kymmenen prosenttia vetyä.
Ja kaikki maailmankaikkeuden vety on syntynyt alkuräjähdyksessä 13,8 miljardia vuotta sitten.

Vedystä ja muista kevyistä alkuaineista on sitten syntynyt tähtiä, ja ne ovat aikanaan luhistuneet muodostaen raskaampia alkuaineita. Tätä kun on jatkunut ja jatkunut, niin ollaan tässä tilanteessa.

Joten osa minusta on tätä ikivanhaa vetyä ja loppuosa tähtipölyä.

Mutta aika nuorelta tänään näytän ollakseni soluiltani keskimäärin pari miljardia vuotta vanha!

Ikä on vain numero!
Mutta olen noin 2.000.000.000 vuotta vanha!
Ei siis ole mikään ihme, että vaimo koko ajan jankuttaa, että alan selkeästi dementoitua. 😘

Lunta tupaan!

 Eilen illalla alkoi syksyn ensimmäinen lumisade.

Ja samalla myös luovutin tolleri Kodan omistajalleen.

Se koira on kaikin puolin täydellinen olento eikä mittaa matkaa.
Alkuviikon kolmena päivänä kävelin sen kanssa yhteensä kolmekymmentä kilometriä.
Kun en normaalisti kovin paljon harrasta kävelyä, niin se alkoi tuntua jo hieman raskaalta. Koira ei osoittanut minkäänasteista väsymystä – se oli aina innokas lähtemään uudelleen liikenteeseen.

Aamulla lunta oli satanut sellainen vajaan kahdenkymmenen sentin kerros kosteaa lunta.

Kävin sen ensimmäisen kerran kolaamassa ennen lehden hakua – oikein hyvä aamujumppa. Eikä sydänkään pysähtynyt, tosin ei se syke paljoa toiselle sadalle noussut.

Päivällä lähdin pitkästä aikaa juoksulenkille. Melkein viikon mittaisen tauon jälkeen askel tuntui kevyeltä vaikka kävelyteillä oli runsaasti loskaa, joka teki juoksusta normaalia raskaampaa.

Lenkki meni jo selkeästi vauhtikestävyyslenkin puolelle!

Kuva otettu ulko-ovelta ennen kuin menin lumitöihin.
Luonto oli kuin suoraan postikortista!

Sykekäyrä näyttää, että vauhti kiihtyi loppua kohti.
Tai ainakin syke! 😂
Ja lisäksi koko ajan on juostu - yleensä mun juoksut sisältää aika paljon kävelyä.

Kennelin pitäjänä

Kun olin lauantaina parhaani mukaan laittanut käteni kuntoon, sain illalla koiran hoitoon. Laastaria piti vaihtaa usein, kun hieman verta ja kudosnesteitä haavoista valui ulos.

Gaia tuotiin illalla meille – isäntäväki lähti laivaristeilylle nauttimaan jouluruokaa ja juomaa.
Kävelyä koiran kanssa käden vamma ei haitannut ja iltalenkin jälkeen unikin maittoi hyvin. Mitään särkyjä ei ollut ja ainoa iltarohto oli normaali ruuan kanssa nautittu olut.
Sunnuntaina tein koiran kanssa puolentoista tunnin lenkit. Illalla jätin Gaian Ullan hoitoon ja lähdin hakemaan toista koiraa eli tolleri Kodaa tilalle.
Gaia ja Koda eivät tule toistensa kanssa kovin hyvin toimeen ja kaikkien kannalta on parempi, että ne eivät kohtaa. Kun tulin kotiin, Gaiaa laitettiin juuri autoon.

Tein Kodan kanssa iltalenkin ja siirryin normaaliin aikaan yöpuulle.

Maanantaina tein koiran kanssa kolme lenkkiä, yhteensä yli kymmenen kilometriä. Ja passasin illan Rogaining-kisan. En sen takia, että koira oli hoidossa, enkä myöskään sen takia, että kädessä oli paha vamma. Se haava oli jo arpeutunut eikä vaivannut millään lailla. Syy oli se, että kun päivällä ei pysy pystyssä metsän risukoissa, niin yöllä se olisi ollut vielä vaikeampaa.

Ja tänään tiistaina olen jo tehnyt ensimmäisen lenkin koiran kanssa. Se on hyvää kuntoutusta kädelle, jaloille ja päälle!

Tässä hoitokoira Koda.
Kuva on otettu maanantain aamulenkin jälkeen.
Vähän toista tuntia reipasta retkeilyä ja kotiin tultuamme reipas koira oli tässä kunnossa.
Toivottavasti en saa syytettä eläinrääkkäyksestä!

Pientä ruhjetta

Olen monta kertaa vannonut, että tähän maastoon en enää mene suunnistamaan. Ja nyt myrskyjen jälkeen siellä oli vielä enemmän puita ylitettävänä.

Ensimmäinen vilutus tuli kakkosella, kun nousin rinteen ylös kaatuneen puun vasenta reunaa ja palasin takaisin rastille toista puolta. Ja se puu oli puiston korkein kuusi.

Seuraava moka tuli nelosella, katsoin kartasta, että avosuon länsireunalla. Siellä oli tuhottomasti isoja kiviä, mutta yhdenkään takana ei ollut rastia. Sitten havaitsin, että rasti olikin suon eteläpuolella. Voi vinetto!!!!

Sitten vuorossa pitkä väli, suunnitelma oli kierrellä mäkiä polkuja pitkin.
Menin noiden kahden avosuon välistä, mutta en nähnyt siellä avointa suota. Jalat olivat jo hapoilla siinä vaiheessa ja myös korvien väli.  Uskoin olevani ylimmän suon koillispuolella ja jatkoin sinnikkäästi kohti rastiani nro 5.
Sitten näin edessäni asuntoja, kesti kotvan ennen kuin ymmärsin missä olen. Sitten vaelsin rauhallisesti rastilleni. 

Loppu sujui kohtuullisesti, jos unohdetaan se, että ennen seiskaa hitaasta vauhdistani huolimatta onnistuin kaatumaan voimalla johonkin oksaan, jonka seurauksena sain verta pulppuavan ruhjeen sormeeni.

Heikkohermoisille varoituksena: Kartan alapuolella on K-18 kuva!

No, tää kuva tulikin vahingossa ensimmäiseksi!