Parlamentarismin rappio

Kesä on siitä huonoa aikaa, ettei viitsi tai jaksa haukkua valtaapitäviä. 

Siis niiden toilailuja, jotka valitaan neljäksi vuodeksi kerrallaan hallitsemaan meitä ruohonjuuritason kansalaisia. Lukuunottamatta presidenttiä, joka valitaan peräti kuudeksi vuodeksi – mutta pressalla ei enää valtaa olekaan. Ja nämä neljäksi vuodeksi valitut yrittävät saada aikaan sellaista, että pressan suu tukitaan kokonaan. Varmaan siksi, että nykyisellä on tarve sanoa mielipiteensä hankalistakin asioista.

Hallitus ja palamentti hallitsevat meitä maan matosia. Meistä tuntuu siltä, että ne kaikki avustajat ja neuvonantajat ja mitä muita veronmaksajien maksamia tyhjäntoimittajia siellä ympärillä pyörii, niitä hallinta ei koske. Tuntuu, että ne hallitsevat maan äitejä ja isiä.

Mutta helteen keskellä pari sanaa parlamentarismin parhaimmistosta.

Tämä meidän ulkoministerimme – joka on mies siitäkin huolimatta että myös hänen puolisonsa on mies – jatkaa pää pystyssä ulkoministerinämme, vaikka häntä koskeva rikosepäily on mennyt syyttäjän punnittavaksi. Kaikissa sivistysvaltioissahan vastaavassa tilanteessa ministeri olisi eronnut ennen aamunkoittoa. Lukuunottamatta Trumpin maata, siellä hänet olisi erotettu ennen auringonlaskua. Ja hiukan idenpänä ammuttu tai myrkytetty.

Rakastettu pääministerimme rakastaa julkisuutta ja on valmis kiipeämään estraadille aina kun on jotain sanottavaa, mutta myös silloin kun ei ole. Hänelle riittää kun saa olla kauniina ja nuorena telkkarissa meidän alamaisten ihailtavana.

Sen sijaan länsimaisen demokratian mukaista keskustelua opposition kanssa hän ei suostu käymään. Kieltäytyi siitä viimeksi pari päivää sitten.

Ilkeämieliset sanovat, että silloin ei voi lukea avustajien kirjoittamaa stilisoitua tekstiä, vaan joutuisi käyttämään ihan omia aivoja ja niiden tuotoksia. Joillekin se saattaisi olla todella hankala paikka. Synnynnäinen johtaja johtaa ja sanelee. Ei sellaisen tarvitse vaivautua mielipiteiden vaihtoon. 

Länsimaisessa demokratiassa tarvitsisi, ei Suomessa.