Rokotetutkimuksessa

Pienen tauon jälkeen pääsin taas mukaan rokotetutkimukseen.
Viime vuonna aloitin tässä tutkimuksessa, jolla kartoitetaan keuhkoahtaumataudin rokotteen turvallisuutta.
Rohkeana suomalaisena ei siis riitä, että hermoilen selviänkö hengissä koronasta – lisään tuskaa kuormaan menemällä vapaaehtoisesti testaamaan selviänkö hengissä tästä rokotteesta.
Viive johtui talvesta Espanjassa ja keväästä koronassa. 

Ensin menin Terveystalossa lääkärin juttusille. Hän kyseli vointiani ja terveyttäni. Kun ne olivat kaikin puolin kunnossa, paransimme muuten vain maailmaa. Lääkärillä ei tuntunut olevan kiirettä ja kaikkihan tietävät vanhojen eläkeläisten kiireet: jäävät suustaan kiinni vaikka koko päiväksi.

Sitten seikkailin itseni labraan, jossa luovutin verta yhden tuubillisen. Ja taas sain jutella miellyttävän naisihmisen kanssa.

Seuraavaksi minun piti mennä terveydenhoitajan juttusille. Hän oli uusi tuttavuus, aikaisemmin olin käynyt hänen kollegansa pakeilla. Muistin, että he olivat samassa kerroksessa kuin lääkäri, mutta käytyäni kolmannen kerroksen kaikki ovet läpi huomasin erehtyneeni. Kysyvä ei tieltä eksy ja sain opastuksen neljänteen kerrokseen.

Sieltä löysin uuden naisystäväni ja pääsimme asiaan.
Nimittäin hän sujautti rokotteen vasempaan käsivarteen, suonen sisäisesti.
Hän antoi minulle kuumemittarin, millimetrimitan ja päiväkirjan.
Päiväkirjaan merkitsen lämpötilan – siis omani – joka päivä. Lisäksi sinne tulee antaa tieto pistoksen ympäristön tilasta, punoituksesta (mitata sen halkaisija, siksi mitta) ja muista murheista.
Lisäksi siellä vastataan kaikenlaisiin intiimeihin kysymyksiin päivittäin. Nämä tavarat laitettiin kauniiseen kassiin.

Sen jälkeen minut ohjattiin käytävälle ja käskettiin odottaa puoli tuntia mahdollisten haittavaikutusten ilmenemiseksi.
Sitten paikalle tuli tämä terveydenhoitaja ja toinen, jonka tunsin jo aikaisemmin. Juttelimme taas hetken mukavia ja sain lopuksi luvan lähteä. Iloisesti vilkutin heille ja lähdin. Toinen neidoista kutsui minut takaisin ja sanoi, että voisiko herra ottaa myös tämän paiväkirjakassin mukaansa. 

Otin sen ja pyysin, että he ottaisivat minuun yhteyttä, jos tulee joku dementialääkkeen tutkimus. 

Pitivät sitä hyvänä ideana.

Päiväkirjan ensimmäinen sivu

Sokerileipuri

Tänään taas ryhdyin leipomaan. Hieman kismitti se viimekertainen. Lopputulos kun oli koostumukseltaan enemmän sämpylöitä kuin pullia. Mutta kyllä ne meidän pullahiirelle kelpasivat ja söin niitä minäkin.

Viime kerrasta viisastuneena laitoin keittiön pöydälle kaikki ainesosat valmiiksi ja mittasin niitä ohjeen mukaiset määrät. Paitsi jauhoja, ostin tänään 2 kg:n pussin ja tähän piti laittaa jauhoa 900 grammaa. Totesin, että kyllähän mä näen pussista, milloin on tullut tarpeeksi jauhoa taikinaan.

En muuten nähnyt.
Jauhoja tuli aivan liian vähän mutta ajattelin, että kyllä se taikina noustessaan tulee sopivaksi.

Ei muuten tullut.
Kun nousukausi oli ohitettu, otin taikinan kulhosta ja laskin sen keittiön pöydälle. Siis sen osan, jonka sain irti kulhosta. Oli pakko lisätä tässä vaiheessa jauhoja taikinaan. Kun käteni olivat taikinan peitossa, olin pakotettu kutsumaan ensimmäisen vaimoni kaatamaan lisää jauhoja. Niitä lisätessä sain sitten oppitunnin leivonnasta.
En ehkä ollut kovin vastaanottavaisella tuulella opetukselle. Voisi sanoa, etten ollut opetuslapsi.

Taistelun jälkeen pystyin tekemään taikinasta pikkuisia pullia ja asettelin ne pellille nousemaan. Tai siis kahdelle pellille, niitä tuli aika paljon.

Annoin niiden nousta uudelleen pellillä liinan alla. Eivät ne paljoa nousseet. 

Mutta kun laitoin te uuniin 225 asteeseen, niin johan alkoi tapahtua. Siellä ne muhinoivat hetken päästä kylki kylkeä vasten. Hirvitti oikein tuollainen lähentely ja vielä korona-aikana!
Ulkonäkö oli jälleen hiukan sitä sun tätä. Ja olen kyllä ihan pikkuisen parempia pullia saanut elämäni aikana. 

Taidan vaihtaa alaa!

Oli hiukan löysää tämä mun taikinani.

Vaimo tuli vahingoniloisena ottamaan kuvaa.
Syy selvisi nähtyäni tämän.
Onneksi oli tämä Finisher-paita päällä.
Se on loppu nyt, pullan leipominen!

Suhteellisen hyvän näköisiä?

Kakskerran järven kierto

Ensimmäinen kunnon kesäpäivä täällä rannikolla.

Olen kuullut, että ihan oikeat pyöräilijät harjoittelevat kiertämällä Kakskerran järven, niinpä lähdin kauppareissun jälkeen sotkemaan polkimia. Aurinko paistoi eikä tuulikaan haitannut. Tosin kun keskinopeus on yli kaksikymmentä kilometriä tunnissa, niin tyynellä säällä on koko ajan kohtuullinen vastatuuli.

Otin mukaan litran juotavaa ja pari geeliä energian saannin turvaamiseksi. Vaikka ei tällainen rasvaprosentilla 24 varustettu lihava poika energiaa tarvitse – sitä voi ottaa huoletta rasvakudoksesta vatsan ulkopuolelta.

Ensimmäisen pysähdyksen tein Satavan saarella. Siellä oli meidän kesämökki, jonka isäni rakensi yhden kohtuullisen pätevän apumiehen kanssa. Hiukan minua se silloin kismitti, en päässyt sinä kesänä ansiotöihin ja olin niin sanotusti p.a. koko kesän ja seuraavan talven.
Ajoin mökin lähelle ja otin kuvan siitä. Ennen vanhaan siitä meni tie mutta nyt se vanha tiepohja oli rakennettu täyteen talviasumuksia. Myös meidän mökkimme lienee nyt ympärivuotisessa käytössä.

Pyörätietä pitkin pääsi aina Kakskerran saarelle asti ja siihen saakka mäkiä oli varsin vähän. Järven kierto olikin sitten mäkistä ja puolet siitä oli ilman pyörätietä. Liikenne oli varsin rauhallista aamupäivällä sekä autojen että pyöräilijöiden suhteen. 

Siellä näin pellolla patsaan, joka muistutti elävästi hirveä. Pysähdyin sitä katselemaan, se ei minuuttiin hievahtanutkaan. Sitten se kääntyi ja näin sen katseen suunnassa lähestyvän toisen hirven. Rauhallisesti ne kohtasin ja tervehtivät toisiaan turvat vastakkain. 

Sitten ne lähtivät jatkamaan matkaansa yhdessä. Lienevät olleen viime vuoden poikastuotantoa.

Paluumatkalla tilanne olikin sitten liikenteen suhteen toinen. Pyöräilijöitä tuli vastaan kymmenittäin ja muutama kilpapyöräilijä ohitti meikäläisen vauhdikkaasti.

Vähän Kakskerran kirkon jälkeen mutkaisessa alamäessä tuli kaksi naista pyöräillen vastaan, etumaisen olemus vaikutti hiukan siskoltani Maijalta, mutta siinä vauhdissa en ollut varma asiasta enkä kääntynyt perään tarkistamaan tilannetta.
Jälkeenpäin selvisi, että Maija se oli!

Kaiken kaikkiaan matkaa tuli taitettua 54 kilometriä ja nettoaikaa kului alle kaksi ja puoli tuntia. Se oli pisin pyörälenkki moneen vuoteen.

Reitti ja statistiikka

Hirvet. Kännykän kuvan tarkkuus on häkellyttävän hyvä

Noin vuonna -65 valmistunut kesämökkimme.

Sata miinus piikki

Vaikka tänään oli maanantai, niin oli kuitenkin juhlapäivä.

Nimittäin kaksi entistä työkaveriani täytti juhlalliset vuodet sata miinus piikki. Niille nuorille, jotka eivät ole eläneet prätkäaikaa pitää kertoa, että sata ja piikki oli kutsumanimi moottoripyörälle, jonka iskutilavuus oli 125 kuutiosenttimetriä.
Matemaattisesti lahjakkaat ihmiset osaavat laskea kuinka vanhoja (tai siis ei nyt varsinaisesti vielä vanhoja) ovat nämä satamiinuspiikkiset!

Toinen näistä on Koivusalon Eero. Hänen kanssaan aloitimme yhteisen työrupeaman 70-luvun alkupuolella myyntihommissa Projectalla. Pari kertaa polkumme erkanivat, mutta löysimme taas toisemme ja jäimme parin vuoden välein eläkkeelle täysinpalvelleina Eurotecin tiimistä. 

Eeron kanssa olemme pitäneet säännöllisesti yhteyttä myös kymmenvuotisen eläkkeellä olomme ajan. Olemme tulleet aina hyvin toimeen ja kunnioittaneet toistemme vahvuuksia. Ja heikkouksiahan meillä kummallakaan ei ole edes ollut!

Ja toinen tänään satamiinuspiikkinen on ensimmäisen työnantajani (valmistumisen jälkeen) Projectan omistajan vanhin poika Olli. Hän on valmistunut DI:ksi samasta opinahjosta Åbo Academista kuin Ulla. Hän oli Projectan toimitusjohtaja silloin kun irtisanouduimme ja perustimme Eurokone Oy:n. Kymmenen vuotta myöhemmin hän palkkasi minut uudelleen töihin Projectaan. Tein siellä viikon töitä, mutta emme päässeet yksimielisyyteen työsopimuksesta ja siten työsuhde jäi hyvin lyhyeksi. 

Vielä kolmannen kerran keskustelin Ollin kanssa yhteisestä tulevaisuudesta. Olimme kaksikymmentä vuotta sitten myymässä Eurotecin osakekantaa ja keskustelimme vakavasti osakkeiden myynnistä hänen kanssaan. 

Se ei toteutunut vaan myimme osakkeet firman palveluksessa olleelle triolle – he painavat edelleen ansiokkaasti pitkää päivää, vaikka helppoa se ei ole nykyisessä taloudellisessa tilanteessa.

Me olimme siirtyneet euroon jo paljon ennen Suomea!

Saunalenkki

Eilispäivän ahersin siivoamalla rantavajan.
Siellä oli ollut vieraita viime talvena. Lepakot olivat löytäneet sen talvimajakseen ja yhden peitteen alla oli runsaasti ulostetta. Ulosteessa kuulemma viihtyvät kaikenlaiset loiset eikä ne ole kovin mukavia – tuskin sentään yhtä pahoja kuin koronavirus.

Siivosin ensin sen ulostehyllyn ja sitten koko vajan. Hengitin pelkästään ulospäin koko operaation ajan enkä huomannut ainakaan välittömästi mitään isompia altistuksia.

Siitä rohkaistuneena suuntasin saunalenkkini kirkonkylän suuntaan. Suunnan saneli tuuli, se oli kaakosta. Pyrin juoksemaan lenkit siten, että alun juoksen vastatuuleen ja lopun rullaan hyvävoimaisena myötäiseen.

Kävin kääntymässä kuuden ja puolen kilometrin päässä. Tänään oli tiellä liikennettä runsaasti. Viikko sitten arkipäivänä ei näitä pölyttäjiä näkynyt. Nyt näkyi sekä autoja että hyönteisiä. Ja yksi kyy. Kyy ei pölytä, ei ainakaan tämä yksilö. Se oli kuollut, vaikka näytti hyvävoimaiselta. Kyyn pää oli takaruumiin alla, siitä sen tunnisti hyvin kuolleeksi.

Menomatkalla tuli vastaan traktorilla perunakamreeri Vahalahti. Hän on jääkiekkokamreeri Ville Vahalahden serkku. Paluumatkalla hän oli jo apulaisineen ottamassa varhaisperunoiden päältä toista muovia. Taitaa olla yöpakkaset loppumassa, kun perunan päälivaatetusta kevennetään.

Kunto alkaa pikku hiljaa parantua. Tein tämän pitkiksen jo alle seitsemän ja puolen minuutin km-vauhdilla ja sykekin pysytteli alle sadankolmenkymmenen.

Lenkki, lähtö ja maali tuosta vihreän palluran sisällä olevasta nuolesta.

Kyy oli tässä asennossa ja tunnin päästä paluumatkalla edelleen.
Ihmisten kyyviha on laskemassa, kun kukaan ei ollut ajanut sen yli uudelleen.

Pasianssi-päivä!

Kävin eilen viemässä riistakameran Möljälle, kävelin mennen tullen. Kamera oli kaulassani valmiina ikuistamaan hirvet, sudet ja muut metsän eläimet.

Vasta laskeutuessani mäen huipulta kohti Möljän suoaluetta kohtasin ensimmäiset valkohäntäpeurat. Katseeni oli suunnattu suolle ja edestäni lähti kaksi peuraa pakoon, etäisyyttä niihin oli alle kaksikymmentä metriä. Lähestyin hiljaa vastatuuleen, eivät nähneet minua aikaisemmin. Mutta niin nopeita olivat, etten niitä kuvaamaan ehtinyt.
Alhaalla näin kaksi kurkea, jotka lähtivät pakoon, jälleen myöhästyin.
Paluumatkalla näin vielä yhden peuran läheltä, kuvaa en saanut. Kyllä täällä niitä on runsaasti, kun keskellä päivää näkee kolme otusta.

Järvellä pysähdyin jututtamaan mökkiläistä. Viime syksynä myytiin toinen järven rannan tontti, jolla on rakennusoikeus. Järvi on suojelukohde eikä sinne muita mökkejä tulekaan. Uutta omistajaa ei ole vielä näkynyt eikä hän ole ainakaan rakennuslupaa hakenut.
Sain opastusta järven uudesta eliöstä. Se on jonkinnäköinen etana, jolla on pyöreä kotilo selässään – vaikka eihän kotilot ole etanoita. Kuulemma niitä on pari vuotta näkynyt, minulle tämä oli ensimmäinen kerta.

Tänään on kansainvälinen pasianssipäivä. Osallistuin Microsoftin Solitaire juhlaturnaukseen, jossa oli kisa ja kaikki pelit ratkaistuaan saa 10.000 pistettä. Se on ainoa palkinto, joka minulla on tässä harrastuksessa saamatta.
Tänään onnistuin ratkomaan kaikki ja sain siitä kunniakirjan. Ai että mä olen nyt ylpeä! 😜

Uusi kotilolaji?

Kirsikat kukkivat jo saaristossakin!

Pääsin kymppitonnareihin!

Leppälintu pesänvaltaajana

Ajoimme eilen mökille.

Nurmikon ajo piti aloittaa, vanha ruohonleikkurikin lähti vielä käyntiin, mutta monta kertaa sitä sai houkutella. Pitäisi kait vaihtaa öljyt ja tyhjentää syksyllä tankki. Ja on kait siellä joku sytytystulppakin huoltoa vaatimassa. Kymmenkunta vuotta leikkuri on toiminut huoltamatta.
Riistakamerassa oli runsaasti kuvia. Pääasiassa peuroista, mutta oli sinne eksynyt yksi kuvapari hirvestäkin.

Tänään olen katsellut lintujen pesänrakennusta.
Lehtikuusen pöntössä pesi viime vuonna kirjosieppo, nyt siellä pesii tiainen. Kirjosieppo on kyllä sellainen pyrkyri, että saattaa vielä vallata pöntön itselleen. Mahtaisiko se hautoa tintin munat valmiiksi?

Tiainen on pesinyt vuosikaudet talon nurkkalaudan alla. Nyt siellä vaikuttaa leppälintu. Se käy lehtikuusessa ruokailemassa ja pitää tintin loitolla.

Talon nurkan pesän edessä on maalaamaton lauta. Sen hakkasin paikoilleen viime kesänä kun käpytikka oli päättänyt käydä pesällä ruokailemassa. Tuore lauta ei enää houkutellut tikkaa ja silloin tintti sai hoidettua pesueensa lentokuntoon.

Saa nähdä ovatko nämä asunnonvaihdot lopullisia.

Ilmansaasteita on täällä saaristossakin!

Sinitiaiset ovat nykyään yleistyneet nopeasti. Tämä on kyllä talitiainen.