SE ON LOPPU!

Tasan kaksikymmentä vuotta sitten Helenan päivänä 31.7.2004 poltin elämäni viimeisen tupakan.

Olin muutaman kerran yrittänyt lopettaa neljäkymmentä vuotta kestäneen röökäämisen, mutta epäonnistunut joka kerta, vaikka harrastin kaikenlaista kuntourheilua.

Olin juossut ensimmäisen maratonini puoli vuotta aikaisemmin Vammalassa viiteen tuntiin.
Seuraava oli vuorossa kesäkuun alussa Tukholmassa, aikaa kului puoli tuntia vähemmän.
Kerroin tätä tarinaa halukkaasti kaikelle kansalle oluttuopin ääressä savuke kädessäni. Ja lisäsin, että jos kehitys jatkuu samaa tahtia, niin maailmanennätys siirtyy minulle kolmessa vuodessa.

Kuulijat yleensä kysyivät, että miten se maraton oikein luontuu kovalle tupakkamiehelle.
Kerroin, että ei ongelmaa: Poltin tupakan, juoksin maratonin ja vasta maalissa seuraavan savukkeen.

Joku sisäinen ääni kertoi minulle sanomaa; lopeta, lopeta, lopeta…

Olimme mökillä Nauvossa ja iltatupakan jälkeen päätin, että tähän se loppui.

En kertonut päätöksestä kenellekään.
Kotona kävimme siihen aikaan tupakalla alakerrassa ja töissä konehallissa. Usein yksin, monesti jonkun kanssa.

Neljän päivän päästä vaimo ensimmäisen kerran ihmetteli, kun emme olleet viettäneet yhteistä tupakkahetkeä.

Kerroin lopettaneeni.

Ja henkinen painostus oli sen verran vahvaa, että Ullakin runsaan puolen vuoden päästä teki saman päätöksen!

Oli vaikea löytää kuvia, joissa poltin tupakkaa.
Ehkä johtui siitä, että olin yleensä se, joka näitä kuvia otti.
Ja viime vuosituhannella ei vielä harrastettu selfieitä.
Tässäkin kuvassa savuke ei ole pääosassa - vaan sotamies Svejk.
Joten kuva on otettu Prahassa 90-luvun lopussa.




Tässä purjehditaan iso Swan Turusta Kokkolaan syyskuun lopulla vuosituhannen vaihteessa.
Takanani on Kapteeni Korda, joka suhteillaan hankki meille tämän tehtävän.
Ikimuistoinen matka!

Tässä ollaan Kustavin mökillä rakennustöissä.
Raskas työ vaatii raskaat huvit. Olutta ja Marlboroa kului!

Tupakalla Pyhätunturin mökillä.
Se piti polttaa takan ääressä, ettei tupakan haju jää leijumaan ilmaan.
Lapin vuokramökeissä oli ehdoton kielto tupakan polton suhteen -
se koski myös mökin omistajaa!

Mynärastit

 Mynämäen Paijula on todella loistavaa avokalliomaastoa. Korkeuserot ovat pienet, ja maasto vaatii suunnistajalta koko ajan tarkkuutta. Jos tuolla putoaa kartalta, niin kiinni saaminen on todella vaikeaa.

Ykkösellä ei vaikeuksia, kakkoselle mennessä jäin kiinni katajapusikkoon. Siinä meni minuutti ja kellokin pysähtyi. Siinä meni ehkä 300 metriä ennen kuin huomasin asian. Siksi reittiviiva on väriltään punainen. Aika on otettu viralliselta taholta, ei minun kellostani.

Kolmoselle mennessä pieni mutka kielletyn alueen reunalla, matka jatkui seiskan kautta ja ennen rastia tarkistusmutka.

4-5-6-7 hitaasti ja varmasti.

Seiskalta olisi pitänyt mennä suoraan etelään tielle, mutta jalat olivat sen verran hyytelönä, että risukkoisen suon ylitys ei kiehtonut ja menin länteen ja polkua pitkin tielle. Rastin länsipuolella oli hämäysrastilippu ja minä kävin sen tyhmyyttäni tarkistamassa.
Viimeiseltä rastilta maaliin persliukua jyrkännettä alas!

Kisassa oli mukana myös kymmenittäin kansainvälistä porukkaa Kiinasta ja Japanista. Olivat treenaamassa ensi viikon MM-kisoja varten!

Kävin eilen Mynärasteilla Lounais-Suomen parhaassa suunnistusmaastossa Paijulassa.

Paikalla oli runsaasti suunnistajia aina Kiinasta ja Japanista asti.

Sekä luonnollisesti Mynärastien hovikuvaaja Jarmo Jokila, joka ehti napata minustakin kuvan maalisuoralla.

Ja tässä tärkein eli reitti.

Ihana Annabell

 Asumme paritalossa Ullan kanssa.

Talon toisessa päässä asuu nelihenkinen perhe. Perheen pää on englantilainen - hänen suomen kielen taitonsa on heikompaa kuin minun englantini, joten hänen kanssaan keskustelen englanniksi. Joten keskustelumme ovat jääneet aika vähiin.

Vaimo on suomalainen ja alle kouluikäiset tyttäret puhuvat kahta kieltä, suomi on kuitenkin heidän vahvin kielensä.
Tänään kun tulimme mökiltä kotiin, niin vanhempi tytöistä Annabell oli pihalla englantilaisten isovanhempiensa kanssa. He ovat käyneet täällä ennenkin. 

Mutta hyvinkasvatettu tyttö esitteli minut isovanhemmilleen. "This is Ilkka, he is our neighbour!

Hymy levisi meidän vanhempien ihmisten kasvoimme - ääneen emme nauraneet.

Nousu katuojasta jalkakäytävälle

Nöyrästi menin mäkitupalaismökkiin yötäni viettämään eilen illalla.

Lämmintä oli jälleen liikaa ja runsaan tunnin pyörimisen jälkeen otin vuodevaatteet kainalooni ja kävelin kartanolle, siellä Ulla lueskeli vielä kirjaa, joten en herättänyt kartanon rouvaa.

Hän ihmetteli paluutani – ilman hänen lupaansa -  ja kysyi, että mikset ottanut nukahtamislääkettä.
Kerroin, että mökillä ihmisen pitäisi rentoutua eikä silloin oteta kemikaaleja tainnuttamaan ruumista ja mieltä.

Rouva antoi luvan yöpyä sillä ehdolla, että teen aamujumppani jossakin Hornan tuutissa parivuoteemme asemasta.

Joten kellahdin sänkyyni vanhan hirsitalon miellyttävässä ilmassa ja nukuin sen jälkeen pitkään, sikeästi ja hyvin.
Ouran mukaan kahdeksan tuntia ja Garmin antoi jopa puoli tuntia enemmän.
Normaali uneni on noin seitsemän tuntia.

Ei se uni täydellinen ollut laadultaan,
mutta REM-unta oli kiitettävästi.

Maanpakoon

Olemme ensimmäisen vaimoni kanssa yöpyneet yli kymmenen vuotta omissa huoneissamme.

Poikkeuksen ovat muodostaneet matkat ja yöpyminen hotelleissa.

Sekä kesämökillä Nauvossa, jossa nukumme yhä vanhassa parisängyssämme.
Tai siis yövyimme täällä mökillä viime yöhön saakka. Vaimo heitti minut pihalle eilen, kun olin tehnyt normaalin aamujumpan sängyssä ennen ylösnousua. Se on sellaista rauhallista venyttelyä ja vatsalihasten vahvistamista – kesto noin viisi minuuttia. 

Yleensä Ullan uni on sikeimmillään silloin kuuden jälkeen, joten se ei ole aiheuttanut protestia.
Rouva oli hereillä, kun aloitin ja vastalause tuli nopeasti ja vahvalla artikuloinnilla, joten minäkin, puolikuuro, ymmärsin sanoman.

Illalla talon valtias antoi minulle vierasmajan avaimen ja kehotti siirtymään sinne yöunille.
Nöyränä poikana tottelin.

Ensimmäinen tunti meni harakoille, kun yritin häätää liikalämpöä harakoille.
Sitten nukahdin, kunnes kolmen tunnin jälkeen tuli kylmä. Onneksi majassa on useita peittoja, hain yhden ja jatkoin keskeytyksen jälkeen untani.
Mökissä ei ole kunnon pimennysverhoja ja aamuaurinko herätti minut viideltä. Laitoin silmien suojaksi yömaskin, mutta en enää unta saanut.

Ourakin ihmetteli mitä on tapahtunut – normaalien loistavien yöunieni sijaan uneni oli heikko ja lyhyt.

Tulis nyt vaan äkkiä syksy ja pimeä aika ja loppuisi tämä ahdistava elämä täällä ruutukaava-alueen ulkopuolella ilman vesiklosettia ja lämmintä suihkua!

Tähän kopperoon vaimo minut ajoi!
On mökissä ikkunoitakin, mutta tällä itäsivulla ei ole edes ampuma-aukkoja.
Vielä!

Suunnistus jatkuu

Hiukan on ollut hiljaista kirjoituspuolella.

Kirjoittamisesta tuntuu olevan pidempi palautumisaika kuin juoksemisesta.

Käytiin välillä keräämässä voimia Turussa ja palattiin mökille takaisin eilen.

Tänään pääsin taas näyttämään taitojani suunnistusmetsässä.
Ja itse asiassa se sujuikin ihan kelvollisesti.

Kisa käytiin kahden kilometrin päässä mökiltämme, joten olen ennenkin suunnistanut maastossa.
Huippusuunnistaja, nykyään perunanviljelijä Mats Dahlen oli kyllä vienyt rastit sellaiselle alueelle, josta en tuttua paikkaa löytänyt.

Rastit löytyivät hyvin, kuutosrastilla meinasi tulla pummi, kun en osannut pitää suuntaa viettävässä rinteessä.

Puolessa välissä voimat olivat jo tiessään ja loppumatka meni kävellen - valitettavasti paljon hitaampaa vauhtia kuin eräs Metsänpoika kävelee.

Via Dolorosa

Tänään vuorossa keskimatka Tour de Archipelago -rastiviikolla.

Koska olin menettänyt mahdollisuudet kultaan ja kunniaan, esitin Maijalle, että hän lähtisi ensin maastoon ja minä ottaisin hänet kiinni ja suunnistaisimme yhdessä pari rastiväliä.
Tämä siitä syystä, että hänen pitkä oli ollut tiistaina 2 km ja aikaa kului yli tunti helpommassa maastossa. Tänään sekä hänellä että minulla oli matka 2,7 km ja tämän päivän maasto oli hieno - siis hidas ja vaikea.

Minuutin lähtövälillä sain malan kiinni ennen rastivälin puolta matkaa. Onnistuin tekemään pienen koukkauksen ennen rastia, ei siis hyvin alkanut.

Vaelsimme peräkanaa ykköseltä tielle ja siellä katsoimme rastivälin lopun reitinvalinnan. Lähdin hiukan hölkkäämään ja kun erkanin tieltä lounaaseen, suunta vei minut liiaksi etelään ja pysähdyin vasta kun näin kesämökin katon.
Kirosin, käännyin ja siinä Maija sai minut kiinni.
Nousu kakkoselle vaati vuoristokiipeilijän taitoja, selvitimme nousun hienosti ja hitaasti!

Kolmoselle oli tarkoitus mennä suoraan ja sivuuttaa iso mäki tien ylityksen jälkeen oikealta puolelta.
Kadotin taas suuntani ja ajauduin pienemmän mäen oikealle reunalle. Kartasta ja korkeuskäyristä en ymmärtänyt mitään, joten seuraus oli että oikealla näkyvä tie pysäytti miettimään missä ollaan. Lähdin ihan oikeaan suuntaan mutta kun en ymmärtänyt korkeuskäyristä mitään, niin taas tuli tehtyä älytön mutka maastossa.

Lähdettyämme kohti nelosta sanoin Maijalle, että tämän rastivälin päätän suunnistaa hyvin. Onnistuinkin siinä - yllätys!!!

Viitoselle päätimme mennä tien kautta - se on ainoa järkevä reitinvalinta tällaiselle noviisille! Kun lähestyimme rastia, päätin jättää Maijan oman onnensa nojaan. 

Kuutoselle oli maaliviitoitus yli liukkaan ja jyrkänteitä sisältävän kallion yli. Kun olin käynyt rastilla, niin näin Maijan tulevan vastaan.

 

Maaliin oikein juoksin rinta rottingilla. Olin niin ylpeä, kun olin pystynyt selvittämään tämän reitin sateessa minimaalisin (10 min?) töppäyksin kävelyvauhdilla...  ;)

 

Kyllä mun suunnistusurani on pakko pian lopettaa. Ei ole kaukana se hetki, kun eksyn Ruotsiin. Tai vielä pahempaa: Venäjälle...