Kyl tää tästä...

Olin eilen puhelinyhteydessä lääkäriini Pihlajalinnassa.

Kerroin polven tämänhetkisen tilanteen ja sanoin, että alkaa jo ottamaan pattiin tämä sudokujen ratkaiseminen. Kävely kun alkaa jo sujua ja mieli tekisi sähköpyörän kanssa hiukan hikoilemaan.
Mies oli hyvin ymmärtäväinen ja sanoi, että mene vaan kevyelle puolen tunnin pyörälenkille. Ja jos seuraavana aamuna ei ole mitään ongelmaa, niin sitten tunnin lenkki.

Ja sanoi, että ensi viikolla voisit mennä jopa suunnistamaan. Sille lyhimmälle kahden kilometrin matkalle – ja ehdottomasti kävellen.

Mieli keveni ja tänä aamuna tuulesta ja kylmyydestä piittaamatta lähdin polkemaan. Ajoin toiseksi pienimmällä avustuksella hyvin kevyen lenkin. Aikaa käytin hiukan yli puoli tuntia. Syke jäi alle sadan eikä edes hiki tullut. Eikä polvi ollut lenkistä moksiskaan.

Päivällä menin Pihlajalinnan fysioterapeutille saamaan lisäohjeita kuntoutukseen.
Siellä todettiin, että polvi vaikuttaisi jo erittäin hyvältä. Mutta kävelyni oli pahan näköistä ontumista, terapeutti ihmetteli sitä kauheasti.

Kerroin tämän talven faskiaongelmistani ja siitä, että voimaa ei ole oikeassa jalassa ollenkaan. Sen kuultuaan hän ymmärsi tilanteen ja ontumisen.

Yhdessä teimme sitten päätelmän, että polvi tulee aikaisemmin kuntoon kuin pohjelihakseni.

Ihan tästä ovesta en käynyt sairaalaan.
Tulin takaovesta vaatimattomana miehenä.
Ja siksi, että takapihalla oli autoparkki!