Onnettomuusherkkä suunnistajanuorukainen

Paluu takaisin suunnistuksen pariin tapahtui vaiherikkaasti.

Menin pyörällä rasteille Littoisissa, matkaa kun oli vain 6 km.

Noudatan pyöräillessä liikennesääntöjä ja ylittäessäni Littoistentien suojatietä pysähdyin antaakseni tietä autolle.
Mulla oli suunnistusnastarit jalassa ja polkimissa on teräsreunat. Kun pyörä pysähtyi, myös jalkani pysähtyi polkimeen ja seurauksena oli kaatuminen.
Kyynärpää veressä, lonkka mustelmilla ja pikkuisen sai tälliä myös polveni - ja nimenomaan se polvi, josta repesi keväällä nivelkierukka.

Harkitsin palata kotiin, mutta kun kyse oli ensimmäinen suunnistus aikoihin, jatkoin matkaa tunnustellen tilaani.

Valitsin lyhimmän 2 km matkan. Sehän on tarkoitettu vanhuksille ja vammaisille. Siis minulle kahdestakin syystä.

Matkaa lähtöön oli jo liikaa, mutta en kehdannut palata takaisin pyörälleni ja keskeyttää.

Ykkösellä tein kunnon mutkan, kävin vieraalla rastilla ja hain vielä sitäkin - ei hyvin alkanut uusi suunnistusurani.

Sitten ymmärsin rauhoittua ja muistin, että täällä on enemmän polkuja luonnossa kuin kartalla.

Neloselle mennessä minut ohitti kuudenneksi sijoittunut vanha kapiainen (minua sentään viitisen vuotta nuorempi). Näin hänet vielä rastilla 5, mutta sieltä hän lähti 180 astetta väärään suuntaan.

Lopunkin menin rauhallisesti, mutta juoksin kyllä muutamia pätkiä poluilla.

Tuloksissa sijoituin tässä vajaiden ryhmässä toiseksi.
Ensi kerralla menen jo kolmen kilometrin radalle.

Kuva ei ole tarkoitettu heikkohermoisille!

Ykköselle mennessä tein alkeellisen virheen.
Näin parin suunnistajan menevän sinne päin ja seurasin heitä.
Löysin rastin, se ei ollut omani.
Loppu meni hyvin mutta todella hiljaa.
Lonkka ja polvi eivät tykänneet juoksusta heti kaatumisen jälkeen!