Ferrari Marathon 2009

Tällä viikolla tuli juostua kolme kympin juoksulenkkiä.
Siitä innostuneena hain tiedot ennätysmaratoniltani Italiassa 11.10.2009:

Ote päiväkirjasta:
Heräsin suhteellisen pirteänä poikana viideltä. Kello oli soimassa vasta puolta tuntia myöhemmin, mutta nousin ylös ja aloin valmistella itseäni juoksuun. Söin yhden sämpylän juustokuorrutuksella sekä banaanin. Join pullon kokista sekä urheilujuomaa. Lisäksi nautin erikoisherkkunani kaksi Imodium-pilleriä. Kiinnitin sykevyön rinnoilleni ja totesin, että jännitys alkaa olla kaamea kun pulssi oli levossakin jotakin 70 luokkaa.
Ennen puolta seitsemää hyvästelin ensimmäisen vaimoni ja siirryin ulkoilmaan. Lämpötila oli jo lähellä kahtakymmentä ja ilman suhteellinen kosteus korkea. Busseja oli runsaasti jonossa, ensimmäinen oli täynnä mutta toisessa tilaa vielä yhdelle.
Istuin italiaanon viereen, jonka englanti oli samaa tasoa kuin minun italiani. Kaveri oli eilen pyöräillyt 142 kilometriä hiukan yli neljään tuntiin ja oli hiukan pelonsekaisissa tunnelmissa maratonin suhteen. Tunnin bussimatkan jälkeen saavuimme Maranelloon, Ferrarin tehtaiden porteille. Lähtöpaikka oli jonkin Ferrarin rakennuksen edessä, mutta päätehdas se ei ainakaan ollut. Kuvautin itseni korskuvan orhin patsaan alla kännykälläni.
Tapasin ennen lähtöä myös kaimani Ilkan vetämän ryhmän ja pääsin kuvaamaan heidät samaisen orhin alle oikein kolmella kameralla. Kerrankin tunsin itseni tarpeelliseksi. Puoli yhdeksältä oli yhteislähtö rullaluistelijoille ja varttia myöhemmin kelaajien lähtö.
Itse päälähtö piti tapahtua tasan yhdeksältä mutta jostakin tuntemattomasta syystä lähtölaukaus kajahti ilmoille vasta varttituntia myöhemmin.
Olin päättänyt lähteä liikenteeseen rauhallisesta, varsinkin kun kurkkuni oli hiukan kipeä vielä pari päivää sitten. Vauhti oli luokkaa kuusi ja puoli minuuttia Polarin gepsin mukaan. Se valehtelee prosentin kaksi. Siten ensimmäisen vitosen väliaika oli 33 minuuttia. Pulssi oli koko ajan alle 130 eli ihan suunnitelmieni mukaan etenin. Ensimmäisen kympin aikana reitissä on laskua noin 60 metriä. Mutta se tapahtui niin hitaasti ja tasaisesti, että sitä ei juostessa mitenkään huomannut.
Juoksimme vitosen jälkeen Formigine nimisen pikkukaupungin läpi. Koko tämä tie oli pyhitetty meille juoksijoille. Aika ruhtinaallinen palvelu kahdelle tuhannelle juoksijalle. Poliisiautoja, moottoripyöräpoliiseja ja autottomia poliiseja oli reitin varrella sadoittain.
Toinen vitonen taittui hiukan alle 33 minuutin. Tässä vaiheessa yhytin kolme tamperelaista juoksijaa. Olivat mukana työpaikan porukan mukana. Yksi näistä oli neitonen, joka kertoi pitäneensä juoksutaukoa Tukholman maratonista lähtien, ihmeen kevyesti hänellä jalka kyllä nousi.
Kolmas vitonen taittui edelleen samaa vauhtia kuin kaksi ensimmäistä. Nyt olimme jo päässeet tasamaalle, joten siitä ei ollut apua. Lämpömittari näytti jo tässä vaiheessa 22 astetta varjossa. Paita oli jo kastunut ja lisäsin nestettä sekä juoma-asemilla että sieniasemilla. Juoma-asemat olivat täällä viiden kilometrin välein ja neste tarjoiltiin puolen litran pulloissa. Join koko matkan pelkästään vettä, koska vatsani ei tunnetusti pidä vieraista urheilujuomista. Olin varannut mukaani kolme suolatablettia ja nautin ne juoksun aikana kahdesta kympistä alkaen.
Neljäs  vitonen taittui edelleen 33 minuuttiin ja tamperelaisista oli mukanani enää yksi kaveri. Hän kertoi juoksevansa elämänsä ensimmäistä maratonia, pisin lenkki tähän mennessä oli ollut kolme kymppiä. Sen hän oli juossut juuri sitä vauhtia mitä etenimme.
Meidät juoksutettiin Modenan vanhan kaupungin läpi siksakkia. Siellä oli runsaasti ihmisiä ja kävelykaduilla niitä oli välillä jäädä jalkoihinkin. Mieleenpainuvinta Modenassa oli vanhankaupungin keskellä olevan kadettikoulun läpijuoksu. Koulurakennuksen isolla sisäpihalla oli molemmin puolin kadettien rivistö, varmaankin kahdeksan kappaletta sivulla. Ja kaikki nuoret miehet univormuissaan tekivät meille juoksijoille kunniaa. Vaikka Italian sotilaat eivät ole niittäneet mainetta verisillä kentillä, niin tämän operaation he hoitivat kunnialla!
Puolimaratonin väliaika oli 2.19.00 ja totesin itselleni, että aikatavoitteet on jo heitetty romukoppaan. Sen verran olin perässä neljän ja puolen tunnin aikataulua ja lämpötilakin oli aivan liian korkea tänään.
Viides vitonen kulki edelleen 33 minuuttiin.
Sitten alkoi pulssi nousta reilusti yli sadan neljänkymmenen. Luulin sen johtuvan lämpenevästä ilmasta. Mutta kyllä kyseessä oli myös vauhdin nousu. Tämä vitonen meni alle 32 minuutin.
Tästä alkaen juoksukaverini oli tuntemattomalla alueella. Kun katsoin kaverin juoksua ja olemusta, totesin, että hänellä ei tule olemaan vaikeuksia juosta ensimmäistä maratoniaan loppuun. Matka kolmeenkymmeneen viiteen kilometriin sujui myös hiukan alle 32 minuutin. Pulssi oli tässä vaiheessa jo reilusti yli sadan viidenkymmenen.
Tässä vaiheessa erehdyin tutkimaan kelloani hiukan tarkemmin ja totesin, että jos juoksen loppumatkan kuuden minuutin kilometrivauhtia, niin teen uuden ennätykseni. Kerroin aloittavani loppukirin. Kaveri totesi, että hyvää matkaa. Sanoin, että nyt ei kaveria jätetä, tule mukaan. Hän sanoi yrittävänsä ainakin yhden kilometrin.
Vauhti nousi huimasti ja pätkän taivallettuamme pulssi oli noussut yli sadan seitsemänkymmenen. Epäilin, että tuli ehkä tempaistua hiukan liian kovaa. Sen jälkeen muutinkin kellon näyttöä sellaiseksi, että sykettä ei näkynyt, ainoastaan kokonaisaika. Kilometripylväitten kohdalla totesin, että vauhti riittää komeasti uuteen ennätykseen. Ennen neljääkymppiä kaveri viereltäni oli jäänyt hieman taaemmaksi, toisin en vilkuillut siihen suuntaan enkä tiennyt oliko ero pieni vai iso.
Vitonen tälle asemalle kesti ainoastaan 29.40. Se oli ylivoimaisesti nopein viisi kilometriä pitkän maratonhistoriani aikana. Ja tehty viimeisillä kilometreillä. Rintani oli aikamoisesti rottingilla.
Tässä vaiheessa tamperelainen kaverini ilmestyi jälleen rinnalle ja sanoi, että mehän päästään alle neljän ja puolen. Myönsin tämän olevan mahdollista.
Puolimaratonin jälkeen selkiä oli ilmestynyt eteemme kymmenittäin. Yksi ohitti meidät koko viimeisen puolikkaan aikana. Mukava nähdä kuinka paljon sijoituksemme parani, täällä kun otettiin virallinen väliaika myös puolikkaan kohdalla.
Matka maaliin kesti neljästäkympistä tasan kaksitoista minuuttia. Tamperelainen jätti minua loppusuoralla parikymmentä metriä. Oman kelloni mukaan loppuaikani oli 4.29.28. Parannusta entiseen ennätykseen tuli yli kaksi minuuttia.
Häpeä siitä, että ennätykseni on juostu tupakkamiehenä, on nyt pyyhitty historiaan. Mutta viisi vuotta se otti. Ja kaksikymmentä maratonia!
Ulla oli kannustamassa maalissa ja kun olin saanut mitalin kaulaani sekä ison kassillisen syötävää ja juotavaa maalissa palasimme hotelillemme. Huoneessa oli jääkaapissa kylmä olut ja sen nautin ensimmäiseksi. Sitten laitoin tekstiviestinä tiedot maailmalle menestyksestäni.
Suihkun jälkeen lähdimme uudestaan maalialueelle ja nautimme piazzalla oluet miellyttävän lämpimässä säässä. Hotelliin palattuamme aloin kirjoittaa muistikuviani reitin varrelta. Kuuden maissa huomasin, että olin unohtanut poimia varustekassini, jonka olin jättänyt lähtöalueelle. Seillä ei ollut muuta kuin MS Parman verryttelypuku. Lähdin sitä etsimään Piazzalta numerolappuni kanssa. Viimeisiä aitoja purettiin ja pysäytin purkuporukan ja kyselin mistä mahtaisin löytää varusteeni. Miehet neuvoivat minulle oikean paikan ja sieltähän kassini löytyi.
Reippailin takaisin hotellille ja pian sen jälkeen lähdimme ilta-aterialle. Hotellimme vieressä oleva ravintola oli tänään suljettu ja Ullan kauhuksi teimme kompromissin ja söimme läheisessä pizzeriassa. Pizzat olivat kyllä hyviä, mutta lasku oli aivan liian pieni Ullan mielestä.

Maalissa!
Juosten. 😘