tiistai 11. helmikuuta 2020

Palmupuisto ja Elx


Tänään saimme vihdoinkin aikaiseksi käydä Elxissä palmupuistossa. Elx on kaksikielinen kaupunki, vähän niin kuin Turku. Espanjaksi kaupunki on Elche ja paikallisella kielellä valenciaksi se on Elx. Kun olemme vieraina Costa Blancalla, niin käytämme tietysti paikallista kieltä valenciaa.

Tämä puisto, nimeltään Huerto del Cura, on tunnettu palmuistaan. Siellä kasvaa niitä satoja eri lajikkeita kaikkialta maapallolta.
Itse Elxin kaupungissa on kymmeniä tuhansia palmuja, eniten koko Euroopassa yhdellä paikkakunnalla.

Puutarhan näyttävin palmu on seitsenhaarainen puu keskeisellä paikalla. Sillä on komealta kalskahtava nimi, Palmeral Imperial. Ymmärtääkseni nimi on peräisin siitä, että Itävallan suosittu kuningatar ”Sissi” oli paikalla, kun puu istutettiin v
uonna 1894. Puussa on yksi juurirunko ja siitä haarautuu symmetrisesti seitsemän haaraa. Voisihan sitä kutsua myös Otavaksi tai Jukolaksi!

Mutta palmut ovat palmuja, siellä oli runsaasti myös muuta katsottavaa. Runsas linnusto käyskenteli siellä vapaana ihmisten joukossa. Hienot riikinkukot ja mandariinisorsat pistivät eniten silmään. Linnut nähdessäni huomasin, että kamerani oli jäänyt autoon ja oli pakko tyytyä ikuistamaan näm
ä kännykällä.





maanantai 10. helmikuuta 2020

Unisena metsään


Myös viime yönä näin tosi kiehtovaa unta, paljon sattui ja tapahtui. Heräsin puoli viideltä ja mietin, että nousenko ylös ja kirjoitan siitä kirjan.

Totesin, että sitten kyllä jää unet liian vähiin. Painoin unen tiukasti mieleeni ja nukahdin uudelleen. Aamulla herätessäni lopullisesti muistin unen
kuin harson läpi. Kävin laskemassa laulamatta vesiäni ja kun palasin pukeutumaan, kaikki oli tyhjentynyt välimuististani.
Mutta vakuutan, että uni oli hyvä ja siitä olisi saanut loistavan kirjan – oikein bestsellerin. Mutta sen kirjan aihepiiriäkään en pysty saamaan mieleeni.
Aika kosteat on mulla purut tuolla vinttikammarissa!

Vajavaisuuksistani huolimatta uskaltauduin suunnistamaan.
Valitsin miesmäisesti oikein pitkän radan, linnu
ntietä viisi kilometriä. 

Ykkönen ja seiska oli radassa käytävä kahteen kertaan. Ensimmäisellä kerralla sukkana sisään, kuten myös seuraavat rastit.
Kun lähestyin rastia 1/7 toista kertaa, aloin etsimään sitä liian
alhaalta ja sain kallista aikaani kulumaan kolme minuuttia ylimääräistä. SportIdent tosin väitti, että virheeni maksoi vain 2:05, mutta se ei tiedä kaikkea.

Siis minun aikani on kallista ainoastaan silloin, kun suunnistuskisassa on kello käynnistetty. Muutoin se ei maksa minulle eikä muillekaan sentin senttiä.
Kaikille työnantajille siis tiedoksi, että halpaa työvoimaa olisi tarjolla!



sunnuntai 9. helmikuuta 2020

Näin Jeesuksen


Näin viime yönä varsin eläväistä unta.

Seuraamme lyöttäytyi miespuolinen henkilö. Hän oli varsin vaikuttava persoona ja aikansa kun olimme rupatelleet, niin totesin hänelle, että taidat olla Jeesus.

Mies myönsi mutta pyysi, etten ottaisi asiaa vielä esille. Hän ei aio julistaa uutta tulemistaan vielä täällä Espanjassa. Sanoin, että minulle sopii – ateistina en oikein usko teihin Jeesuksiin ja muihinkaan jumalallisiin. Jeesus ei pannut siitä pahakseen vaan sanoi, että sopisiko se, että hän liittyy meidän seuraamme, kun lähdemme takaisin Suomeen.

Sanoin, että meillä autossa aika paljon tavaraa ja Ulla välttämättä haluaa istua edessä. Jos takapenkki on OK, niin tervetuloa matkaan.

Hiukan olin kuin Juudas ja epäilin miehen aitoutta. Ranskassa pysähdyimme Jeesuksen pyynnöstä. Hän kysyi, että uskonko häneen, jos hän tuolla raveissa ottaa yksinään V75-rivin kiinni. Sanoin, että se mahdollisuus on äärettömän pieni, että voitto menee yhdelle kupongille ja jos sinä saapastelet raveihin tuosta vaan ja sen teet, niin siihen ei pysty muu kuin yliluonnollinen olento. Joten lupasin uskoa.

Ihmeellisten käänteiden jälkeen –
pari alle prosentin pelattua hevosta voitti lähtönsä ja Jeesuksella ne molemmat olivat varmoina rivissä – ennen viimeistä lähtöä oli enää yksi kuponki jäljellä. Se kuponki oli Jeesuksen kädessä ja viimeinen lähtö oli hänellä pelattu täyteen, siis kaikki hevoset kupongilla.

Matka jatkui ja
Jepellä oli kasillinen rahaa mukanaan. Silti Jeesus ei meille tarjonnut edes illallista. Hän lupasi ilmoitta uudelleen tulemisestaan heti kun pääsemme Suomeen.

M
utta minä pahus menin heräämään ennen kuin Vikingin paatti karahti rantaan Turussa.

lauantai 8. helmikuuta 2020

1-v. syntymäpäivä


Tänään klo 13.00 tuli kuluneeksi tasan vuosi siitä, kun akillesjänteeni sanoi työsopimussuhteensa irti.

Välittömästi onnettomuuden jälkeen aloitin neuvottelut uuden työsuhteen luomiseksi.
Aloitin lukemalla netistä kaiken mahdollisen akilleksen kuntoutuksesta.
Yksi mahdollisuus olisi ollut täydellinen lepo ja odottaa kolme kuukautta, josko se toimisi.
Toinen ääripää oli se, että akillesta aletaan rasittaa heti kivun sallimissa rajoissa.
Valitsin tämän jälkimmäisen, vaikka ohje kivun sallimissa rajoissa vaikuttikin hiukan epämääräiseltä ja hyvin yksilölliseltä.

Kävely olisi ollut hyvä tapa kuntouttaa akillesta, mutta jänteen venyttäminen sattui ja kävely oli ontumista. Juoksu oli helpompaa, mutta kipeällä jalalla ei pystynyt ponnistamaan. Onneksi oli talvi ja pystyi hiihtämään – jopa Turussa. Vietin viikon kevättalvella Ylläksellä ja siellä kilometrejä tuli normaaliin tahtiin.

Maaliskuussa menin oikein lääkäriin. Hän totesi kuultuaan, että harrastan maratoneja ja pidempiäkin matkoja, että tällainen o
li odotettavissa ja aivan ansaittu vaiva – tyhmästä päästä kärsii koko kroppa. Mutta samalla hän totesi, että tämä vaiva paranee, parhaassa tapauksessa se on entisellään jo kahden vuoden päästä.

Jatkoin taaperrustani ja kävelin, juoksin, suunnistin ja pyöräilin. Välillä tuntui, että se on kohtuullisen hyvä ja siitä innostuneena kävin tempaisemassa kovemman lenkin. Jonka jälkeen olin taas aloituspisteessä. 

Kesäkuussa menin puoskarille saamaan Shockwave-hoitoa. Siinä tärytettiin muutama tuhat iskua akillesjänteeseen joka toinen päivä ja se tuntui tehoavan kohtuullisen hyvin. Kahden viikon hoidon jälkeen pystyin lähtemään Kainuun Rastiviikolle ja hölkkäämään kohtuullista vauhtia kaikki neljä kisaa. Siitä innostuneena kotiin päästyäni lähdin jälleen kovalle juoksulenkille – seuraavana päivänä kaduin!

Seuraavan kuukauden kävelin runsaasti, elokuussa osallistuimme Maijan kanssa
Rogaining-suunnistuksen SM-kilpailuun Yläneen maastoissa. Sieltä tuli kotiintuomisina kultainen mitali, vaikka en pystynyt itkienkään liikkumaan kuin kahdeksan tuntia. Se riitti, kun satuimme olemaan ainoa pari yli-ikäisten sekasarjassa.

Tämän jälkeen jatkoin ahkerasti akilleksen kuntoutusta. Jänne ilmeisesti pikkuhiljaa eheytyi. Ongelma oli se, että voimaa siinä ei ollut, eikä myöskään pohjelihaksessa.
Heinäkuussa hankin sähköavusteisen pyörän ja loppukesän aikana pyöräilin noin viisisataa kilometriä, sitä akilles kesti hyvin.
Syksyn ajan jatkoin pohkeen voimistamista ja juoksinkin vaihtelevalla menestyksellä.

Marraskuun alussa osallistuin StreetO-suunnistukseen Suikkilan ympäristössä. Minulla oli uusi otsalamppu käytössä, lähdin kisaan, aika alkoi juosta, mutta en saanut heti lamppuani syttymään. Sitten tein väärän reitinvalinnan ja menetin lisää aikaa. Sen jälkeen sisuunnuin ja juoksi lopun tunnin määräajasta ylivauhtia. 

Seuraavana päivänä akilles huusi tuskissaan. Toisena päivänä kipu hävisi. Ja kolmantena en noussut taivaaseen, vaikka siltä se hiukan tuntui, kun jalallani pystyi juoksemaan kivutta ja seuraavana päivänäkin se oli kunnossa. Ilmeisesti ylirasitustila antoi sellaista ärsykettä, joka palautti yhdistelmälle akillesjänne-pohjelihas jonkinlaisen toimintakunnon.

Viimeiset pari kuukautta olen kuntouttanut pohjettani, tehnyt Personal Trainerin ohjeiden mukaan jumppaohjelmaa, jolla hankitaan voimaa sekä juossut ja suunnistanut sydämeni kyllyydessä.

Tunnen olevani terve ja nuori, uudelleensyntynyt ihminen. Kiitos kaikille, jotka ovat minua tässä prosessissa auttaneet ja tukeneet. Tosin vailla suurempaa itserakkautta totean, että määrätietoinen ja pitkäjännitteinen työ, jonka itse olen tehnyt, on
ollut ylivoimaisesti suurin tekijä parantumisessa entiselleen.

perjantai 7. helmikuuta 2020

Perjantaipullo


Markkinapäivä, emännän piti päästä uudelleen parjantaimarkkinoille. Se on halpaa huvia meikäläiselle. Tunnin kävelyn jälkeen Ulla ilmoitti, kun mitään ei ole ostettu, että jotain hänen pitää saada. Avasin ohuen lompakkoni ja annoi hänelle viiden euron setelin. Sanoin, että laita nyt elämä risaiseksi ja tuhlaa tämä.

Joku saattaisi tätä epäillä, mutta totta joka sana. Tämä tuhlarien kuningatar laittoi vitosen sileäksi ja osti sillä jonkin huivin.

Iltapäivällä olimme sopineet Pekan kanssa lounaan Svenska Hörnetissä. Olin tilannut meille pöydän nimelläni, mutta täällä se saatetaan kuulla miksi tahansa. Meille tarjottiin kahtakin pöytää, toinen ulkona, toinen sisällä. Istuimme ensin ulkoruokintaan, mutta pohjoisten vihurien tuivertaessa vaihdoimme
nimemme sisäpöytään. Ensi kerralla kaveri lupasi muistaa nimemme oikein!

Lounas oli vanhastaan tuttu, kiinteä osuus oli hiukan sitä sun tätä, mutta juomapuoli oli täällä tuttua ja runsasta. Minä jouduin hiukan autokuskina passailemaan.
Lounaan jälkeen ajoin meidät kotiovelle, jätin auton kadulle ja siirryimme sitten naapurikorttelin lähikapakkaan yömyssylle.

Olimme aterian aikana Pekan kanssa havainneet palvelleemme kuninkaallisessa
Mittauspatteristossa varusmiesaikamme. Siitähän juttua riitti niin, että porukkamme suulain eli Ulla, jäi välillä vähemmistöön. 

Parin paikallisen gintonicin jälkeen kyllä hänenkin vuoronsa koitti! Selvyyden vuoksi kerrottakoon, että ensimmäinen GT oli suurin piirtein samanlaista kuin kotimaassamme, mutta toiseen ei oikein tahtonut enää Tonicia riittää...

Ilta kului rattoisasti, mutta auto jäi jostakin syystä yöksi kadulle autotallin asemasta!

torstai 6. helmikuuta 2020

Do you speak English?


Pitkän ja tapahtumarikkaan päivän jälkeen lähdin illalla viemään roskasäkkiä ja tyhjiä pulloja pois.
Kiersin ensi korttelin toisella puolella olevalle roskalavalle ja jatkoin sitten kauempana olevalle pullojen ja tölkkien keräysastialle.

Siinä sitten seisoi kaksi noin kuusikymppistä naista jalkakäytävällä hiukan neuvottoman näköisinä. Kun tulin kohdalle, he kysyivät:
Do you speak English? Vastasin kohteliaasti Yes I do, how are You! 

Kertoivat murteellisella englannillaan, että heillä on kaksi avainta huoneistoonsa. Ulko-oven saivat auki ja laukut portaiden yläpäähän, mutta asunnon ovi ei aukea kummallakaan
avaimella. Sanoin, että antakaas avaimet minulle, niin teen parhaani. Kävelimme portaita ylös ja toinen nainen sanoi toiselle selvällä suomenkielellä: mahtaakohan toi saada oven auki!

Vastasin heille, että kyllä toi saa!
Rouvat räjähtivät nauramaan ja totesivat, ettei meille ainakaan kieliongelmaa tule. Laitoin ongel
ma-avaimen oven lukkoon, käänsin avainta ja kiersin lukon auki. Ja avasin oven.
Rouvat ihmettelivät, että mitä mä tein.
Kerroin, että nää ovet ja lukot ovat aika jäykkiä, ne eivät aukea, jollei niitä hiukan kevennä.

Tuli päivän hyvä työ tehtyä. Se hieman kevensi mieltä, kun koko päivä on kulunut kaikenlaisten vastusten kanssa. Mikään ei ole pysynyt käsissäni, ruokalista on luettavissa paidan etumuksesta ja muutenkin vaimo on saanut opastaa ja naureskella tekemisilleni.

Suunnistus sen sijaan sujui mallikkaasti. Ensimmäistä kertaa vuosiin pääsin metsäsuunnistuksessa alle kymmenen minuutin km-vauhtiin.
Ja ihmeesti sitä pystyi vielä neljännen päivän peräkkäin juoksemaan metsässä vauhdikkaasti – siis oman mittapuuni mukaan. Vaikka kyllä nyt on fyysisesti aika tyhjä olo, onneksi seuraava suunnistus on vasta ensi maanantaina.



keskiviikko 5. helmikuuta 2020

Musta keskiviikko 2.


Tänään meni kaikki asiat hieman pieleen.

Aamulla lähdin hiukan raskain jaloin suunnistamaan.
Ensimmäinen murhe tuli, kun iskin jalkani jonkin juurakon alle. Lensin vauhdissa nurin, mutta mitään isompia tuntemuksia en saanut. Paitsi kisan jälkeen, kun kävin suihkussa.
Havaitsin, että varvas oli aivan musta ja pikku hiljaa alkoi sitä myös särkeä. Lienee nivel hivenen vaurioitunut.

Myös tänään pääsimme suunnistamaan rannan tiheissä pensaikoissa, joissa eteneminen on lähes mahdotonta. Ja suunnistaminen todella vaikeaa. Pummasin kahta peräkkäistä rastia, molempia noin viisi minuuttia.
Aiheutin kyllä hyvän olon tunteen yhdelle ihmiselle. Kaukon avovaimo Aino voitti minut kisassa muutamalla minuutilla, joten jotain hyvääkin tästä päivästä jäi hänelle mieleen.

Iltapäivällä menimme Ullan kanssa kauppareissulle. Samalla kävimme MacBurgerill
a. Se taisi olla Ullan ensimmäinen visiitti hampurilaispaikassa ulkomailla. BigMac-ateriani tuotiin pöytään. Minulla oli iso kokismuki ja kun olin laittanut sen pöydälle ja aloin hamuta varsinaista ruokaa, niin tönäisin vahingossa juomani pöydän reunalta lattialle. Vaikka refleksini ovat salamannopeat, niin muki tyhjeni lähes kokonaan ennen kuin sain sen pelastettua. Taisi olla minullakin viimeinen hampurilaisateria hetkeen.

Eikä ne vastoinkäymiset tuohon loppuneet. Kainalon alapuolella kyljessä ja käsivarressa oli iso punainen ihottuma, joka alkoi kutiamaan valtavasti. Se on ilmeisesti paikallisen männyn mittarimadon aiheuttama. Sain varmaan sellaiseen kosketuksen pusikossa ja se aiheuttaa vaarallisia ihottumaoireita. Joutuessaan esim. silmiin madon terävien piikkien poisto on todella vaikeaa. Kortisoonivoiteella on kutina alkanut laskea vuorokauden käytön jälkeen.

Laitetaanpa liitteeksi tämän päivän ja eilisen suunnistuskartat.

Ylempi tämänpäiväinen ja johdonmukaisesti alempi eilinen: