Tänään
klo 13.00 tuli kuluneeksi tasan vuosi siitä, kun akillesjänteeni
sanoi työsopimussuhteensa irti.
Välittömästi onnettomuuden
jälkeen aloitin neuvottelut uuden työsuhteen luomiseksi.
Aloitin
lukemalla netistä kaiken mahdollisen akilleksen kuntoutuksesta.
Yksi mahdollisuus olisi ollut täydellinen lepo ja odottaa
kolme kuukautta, josko se toimisi.
Toinen ääripää oli se,
että akillesta aletaan rasittaa heti kivun sallimissa rajoissa.
Valitsin tämän jälkimmäisen, vaikka ohje kivun sallimissa
rajoissa vaikuttikin hiukan epämääräiseltä ja hyvin
yksilölliseltä.
Kävely
olisi ollut hyvä tapa kuntouttaa akillesta, mutta jänteen
venyttäminen sattui ja kävely oli ontumista. Juoksu oli helpompaa,
mutta kipeällä
jalalla ei pystynyt ponnistamaan. Onneksi oli talvi ja pystyi
hiihtämään – jopa Turussa. Vietin viikon kevättalvella
Ylläksellä ja siellä kilometrejä tuli normaaliin
tahtiin.
Maaliskuussa menin oikein lääkäriin. Hän totesi
kuultuaan, että harrastan maratoneja ja pidempiäkin matkoja, että
tällainen oli
odotettavissa ja aivan ansaittu vaiva – tyhmästä päästä kärsii
koko kroppa. Mutta samalla hän totesi, että tämä vaiva paranee,
parhaassa tapauksessa se on entisellään jo kahden vuoden
päästä.
Jatkoin taaperrustani ja kävelin, juoksin,
suunnistin ja pyöräilin. Välillä tuntui, että se on kohtuullisen
hyvä ja siitä innostuneena kävin tempaisemassa kovemman lenkin.
Jonka jälkeen olin taas aloituspisteessä.
Kesäkuussa menin
puoskarille saamaan Shockwave-hoitoa. Siinä tärytettiin muutama
tuhat iskua akillesjänteeseen joka toinen päivä ja se tuntui tehoavan kohtuullisen
hyvin. Kahden viikon hoidon jälkeen pystyin lähtemään Kainuun
Rastiviikolle ja hölkkäämään kohtuullista vauhtia kaikki neljä
kisaa. Siitä innostuneena kotiin päästyäni lähdin jälleen
kovalle juoksulenkille – seuraavana päivänä kaduin!
Seuraavan
kuukauden kävelin runsaasti, elokuussa osallistuimme Maijan kanssa
Rogaining-suunnistuksen
SM-kilpailuun Yläneen maastoissa. Sieltä tuli kotiintuomisina
kultainen mitali, vaikka en pystynyt itkienkään liikkumaan kuin
kahdeksan tuntia. Se riitti, kun satuimme olemaan ainoa pari
yli-ikäisten sekasarjassa.
Tämän jälkeen jatkoin ahkerasti
akilleksen kuntoutusta. Jänne ilmeisesti pikkuhiljaa eheytyi.
Ongelma oli se, että voimaa siinä ei ollut, eikä myöskään
pohjelihaksessa.
Heinäkuussa hankin sähköavusteisen pyörän
ja loppukesän aikana pyöräilin noin viisisataa kilometriä, sitä
akilles kesti hyvin.
Syksyn
ajan jatkoin pohkeen voimistamista ja juoksinkin vaihtelevalla
menestyksellä.
Marraskuun alussa osallistuin
StreetO-suunnistukseen Suikkilan ympäristössä. Minulla oli uusi
otsalamppu käytössä, lähdin kisaan, aika alkoi juosta, mutta en
saanut heti lamppuani syttymään. Sitten tein väärän
reitinvalinnan ja menetin lisää aikaa. Sen jälkeen sisuunnuin ja juoksi
lopun tunnin määräajasta ylivauhtia.
Seuraavana päivänä akilles
huusi tuskissaan. Toisena päivänä kipu hävisi. Ja kolmantena en
noussut taivaaseen, vaikka siltä se hiukan tuntui, kun jalallani
pystyi juoksemaan kivutta ja seuraavana päivänäkin se oli
kunnossa. Ilmeisesti ylirasitustila antoi sellaista ärsykettä, joka
palautti yhdistelmälle akillesjänne-pohjelihas jonkinlaisen
toimintakunnon.
Viimeiset pari kuukautta olen kuntouttanut
pohjettani, tehnyt Personal Trainerin ohjeiden mukaan jumppaohjelmaa,
jolla hankitaan voimaa sekä juossut ja suunnistanut sydämeni
kyllyydessä.
Tunnen olevani terve ja nuori, uudelleensyntynyt
ihminen. Kiitos kaikille, jotka ovat minua tässä prosessissa
auttaneet ja tukeneet. Tosin vailla suurempaa itserakkautta totean,
että määrätietoinen ja pitkäjännitteinen työ, jonka itse olen
tehnyt, on ollut
ylivoimaisesti
suurin tekijä parantumisessa entiselleen.