1-v. syntymäpäivä

Tänään klo 13.00 tuli kuluneeksi tasan vuosi siitä, kun akillesjänteeni sanoi työsopimussuhteensa irti.

Välittömästi onnettomuuden jälkeen aloitin neuvottelut uuden työsuhteen luomiseksi.
Aloitin lukemalla netistä kaiken mahdollisen akilleksen kuntoutuksesta.
Yksi mahdollisuus olisi ollut täydellinen lepo ja odottaa kolme kuukautta, josko se toimisi.
Toinen ääripää oli se, että akillesta aletaan rasittaa heti kivun sallimissa rajoissa.
Valitsin tämän jälkimmäisen, vaikka ohje kivun sallimissa rajoissa vaikuttikin hiukan epämääräiseltä ja hyvin yksilölliseltä.

Kävely olisi ollut hyvä tapa kuntouttaa akillesta, mutta jänteen venyttäminen sattui ja kävely oli ontumista. Juoksu oli helpompaa, mutta kipeällä jalalla ei pystynyt ponnistamaan. Onneksi oli talvi ja pystyi hiihtämään – jopa Turussa. Vietin viikon kevättalvella Ylläksellä ja siellä kilometrejä tuli normaaliin tahtiin.

Maaliskuussa menin oikein lääkäriin. Hän totesi kuultuaan, että harrastan maratoneja ja pidempiäkin matkoja, että tällainen oli odotettavissa ja aivan ansaittu vaiva – tyhmästä päästä kärsii koko kroppa. Mutta samalla hän totesi, että tämä vaiva paranee, parhaassa tapauksessa se on entisellään jo kahden vuoden päästä.

Jatkoin taaperrustani ja kävelin, juoksin, suunnistin ja pyöräilin. Välillä tuntui, että se on kohtuullisen hyvä ja siitä innostuneena kävin tempaisemassa kovemman lenkin. Jonka jälkeen olin taas aloituspisteessä. 

Kesäkuussa menin puoskarille saamaan Shockwave-hoitoa. Siinä tärytettiin muutama tuhat iskua akillesjänteeseen joka toinen päivä ja se tuntui tehoavan kohtuullisen hyvin. Kahden viikon hoidon jälkeen pystyin lähtemään Kainuun Rastiviikolle ja hölkkäämään kohtuullista vauhtia kaikki neljä kisaa. Siitä innostuneena kotiin päästyäni lähdin jälleen kovalle juoksulenkille – seuraavana päivänä kaduin!

Seuraavan kuukauden kävelin runsaasti, elokuussa osallistuimme Maijan kanssa Rogaining-suunnistuksen SM-kilpailuun Yläneen maastoissa. Sieltä tuli kotiintuomisina kultainen mitali, vaikka en pystynyt itkienkään liikkumaan kuin kahdeksan tuntia. Se riitti, kun satuimme olemaan ainoa pari yli-ikäisten sekasarjassa.

Tämän jälkeen jatkoin ahkerasti akilleksen kuntoutusta. Jänne ilmeisesti pikkuhiljaa eheytyi. Ongelma oli se, että voimaa siinä ei ollut, eikä myöskään pohjelihaksessa.
Heinäkuussa hankin sähköavusteisen pyörän ja loppukesän aikana pyöräilin noin viisisataa kilometriä, sitä akilles kesti hyvin.
Syksyn ajan jatkoin pohkeen voimistamista ja juoksinkin vaihtelevalla menestyksellä.

Marraskuun alussa osallistuin StreetO-suunnistukseen Suikkilan ympäristössä. Minulla oli uusi otsalamppu käytössä, lähdin kisaan, aika alkoi juosta, mutta en saanut heti lamppuani syttymään. Sitten tein väärän reitinvalinnan ja menetin lisää aikaa. Sen jälkeen sisuunnuin ja juoksi lopun tunnin määräajasta ylivauhtia. 

Seuraavana päivänä akilles huusi tuskissaan. Toisena päivänä kipu hävisi. Ja kolmantena en noussut taivaaseen, vaikka siltä se hiukan tuntui, kun jalallani pystyi juoksemaan kivutta ja seuraavana päivänäkin se oli kunnossa. Ilmeisesti ylirasitustila antoi sellaista ärsykettä, joka palautti yhdistelmälle akillesjänne-pohjelihas jonkinlaisen toimintakunnon.

Viimeiset pari kuukautta olen kuntouttanut pohjettani, tehnyt Personal Trainerin ohjeiden mukaan jumppaohjelmaa, jolla hankitaan voimaa sekä juossut ja suunnistanut sydämeni kyllyydessä.

Tunnen olevani terve ja nuori, uudelleensyntynyt ihminen. Kiitos kaikille, jotka ovat minua tässä prosessissa auttaneet ja tukeneet. Tosin vailla suurempaa itserakkautta totean, että määrätietoinen ja pitkäjännitteinen työ, jonka itse olen tehnyt, on ollut ylivoimaisesti suurin tekijä parantumisessa entiselleen.