Kevät edistyy hurjaa vauhtia.
Pääsin taas tänään suunnistamaan Uittamon urbaaneihin metsiin. Yöllä oli vielä pakkasta, mutta kun kymmenen jälkeen lähdin metsään, niin olisi siellä hiukan vähemmilläkin vaatteilla pärjännyt kuin mitä minulla oli päällä.
Suunnistus oli suhteellisen helppoa. Polkuja pääsi käyttämään hyväksi eikä rasteille ollut pitkää matkaa selvistä maamerkeistä tai polunhaaroista. Joten virheitä ei juuri tullut.Mutta ratamestari halusi meidän tutustuvan seudun korkeimpien mäkien päällä avautuviin maisemiin.
Ylös kiivetessä alkoi reisiä hapottaa, mutta sehän oli vaan hyvästä.
Jyrkät ja kivikkoiset alamäet olivat vaativia. Tällä ketteryydellä ei alamäkiä loikita vaan jyrkimmissä kohdin oli pakko tukeutua vieressä oleviin puihin ja pensaisiin. Jollei niitä ollut, niin oli pakko kiertää tai tulla persluisua alas. Hidasta oli!
Ikuisesta itkuvirrestä huolimatta tämä oli taas ihan mukavaa.
Mikä ei tapa, se vahvistaa. Enkä tälläkään kertaa kuollut enkä edes loukkaantunut!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti