Harvalukuista lukijakuntaani saattaa häiritä minun usein toistuvat suunnistusraporttini.
Mutta kun ne ovat ainoita tapahtumia korona-arjessa. Normaalisti kun päivä kuluu näin: klo 7.00 aamupuuro, klo 11.00 päiväkahvi, klo 16.00 ruokailu kera yhden 2,6-prosenttisen oluen kanssa ja klo 20.00 päivän juhlallinen päätös Sandels-olutta nauttien (siis yksi tölkillinen).
Klo 22.00 Nukkumatti tulee.
Tätä siis jo vuosi putkeen
Joten suhtautukaa tähän harrastusraporttiin asiaankuuluvalla hartaudella! 😂
Omatoimisten Turku-Rastien alku tänä aamuna sujui
täydellisesti - parkkeerasin auton noin 7 metrin päähän maalista.
Lähtö ei enää mennyt kuin Strömsössä, lähtö oli jyrkänteen yläpuolelle ja sinne
kiipeäminen tuotti rautakangelle suuria vaikeuksia.
Maasto oli periaatteessa hyvää
kangaspohjaista maastoa, mutta ihanuutta pilasi jatkuva kivikko,
moottoripyörien urauttamat polut ja runsaan ulkoilun aiheuttama juurien
esiintulo. Joten tällainen voimistelunopettajan inhokki oli koko ajan suurissa
vaikeuksissa.
Huolimatta tästä kaikesta
vastuksesta rastit 1, 2 ja 3 löytyivät hyvin.
Kolmoselta etenin linjan alla
ja luulin missanneeni suon jälkeisen polun kohti rastia 4 ja olin vahvassa
uskossa, että kuljen sitä seuraavaa polkua. Joten suota lähestyessäni käännyin
koilliseen. Sieltä löytyi kyllä oja, mutta ei ojan mutkaa.
Seuraavallakin rastivälillä
sekoilin näiden poluksi merkittyjen motocrossareiden metrin syvyisten
kaivantojen kanssa. Siitä tulikin mieleeni: Motocross-miehet pitäisi viedä
Siperiaan!
Loppu sujui taas hitaasti
mutta varmasti.
Maija oli mukanani ja
paluumatkalla itkin hänelle suunnistamisen mahdottomuutta kankealle, voimattomalle,
huonokuntoiselle ja vanhalle äijänkäppyrälle.
Hän yritti hiukan lohduttaa
epätoivoista ja itkevää olentoa. Koulutuksestaan huolimatta ei oikein siinä
onnistunut. Kerroinkin hänelle, että vaihdan lajia maratonjuoksuun. Sitä voi
rautakankiselkäinenkin harrastaa nautinnolla.
Maija epäili nautintoa!
 |
| Päivän reitti |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti