Aamu oli selkeä ja
pääsimme lähtemään liikenteeseen yhdeksän maissa. Lauantaina
liikenne oli rauhallista verrattuna Saksan perjantaihin.
Eilen
keskinopeus oli luokkaa 95 km/h, tänään nopeus pysytteli aamusta
iltaan luokassa 115 km/h. Aamupäivällä sateli ja Lyonin jälkeen
tuli aika reippaasti vettä. Ranskalaisia se ei haitannut ja nopeus
moottoritiellä oli raakaa.
Ja minä poika peesasin frankkeja
sadesumussa
vaimon pitäessä turvallisuusluentoa.
Kun lähestyimme Välimerta alkoi aurinko paistaa ja matka joutui. Auton tankkasimme kaksi kertaa ja itsemme kerran matkalla. Eli ihminen on vahvempi kuin Volkkarin litran moottori.
Aamulla ylitimme Saksan ja Ranskan välisen rajan ja illan pimetessä siirryimme Espanjaan. Rajamuodollisuudet olivat keveät, kummallakaan rajalla edes ajonopeus ei vaihtunut pienemmäksi. Ja rahayksikkö ei vaihtunut, tosin nykyään sillä ei ole väliä, kun kaikki suoritteet hoidetaan luottokortilla.
Paitsi
kerran Ranskan tietullissa, automaatti ei hyväksynyt luottokorttiani
ja kun otin sen pois laittesta, kortti putosi asvaltille. Olin ajanut
lähelle maksuautomaattia enkä saanut ovea enää auki. Peruutin ja
kävin kävellen hakemassa korttini ja ajoin sitten eteenpäin ja
maksoin tiemaksun setelillä.
Saimme ihailla auringonlaskua, kun valolähde katosi Pyreneiden vuoriston taakse valaisten viime säteillään Espanjan maata – tulevaa kotiamme seuraavien kolmen kuukauden ajan. Ei laisinkaan pahemman näköinen maisema.
Hotelliin saavuimme seitsemän aikoihin. Reseptionisti ilmoitti, että emme olekaan ensimmäistä kertaa heidän vierranamme. Heidän tietokoneensa näytti, että olimme yöpyneet siellä kolme vuotta sitten. Totta!!!
Olut oli täällä paljon parempaa kuin eilen Saksassa eikä ruokaakaan voinut moittia.
Huomenna ajamme kotiin...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti