Pakkoliikkeiden orjana

Tänään tuli kuluneeksi neljä viikkoa siitä, kun silmäni leikattiin.

Jätin myös saman tien silmälasien käytön. En sen takia, että en niitä enää tarvitse. Vaan siksi, että vanhat kaksiteholasini eivät auta minua näkemään pientä pränttiä hyvin.

Viikon päästä menen lopputarkastukseen ja kyllähän minulle lukulasit määrätään – kauas
näen kyllä ihan hyvin ilman lasejakin. Ei se kaukonäkö mikään kotkan näkö ole, mutta kyllä variksen erotan harakasta sadan metrin päästä.

Neljä viikkoa eivät ole muuttaneet vielä refleksejä. Kun menen nukkumaan tai pesemään kasvojani, niin otan aina lasit päästäni. Vaikka ne ovat hyvässä tallessa työpöydän laatikossa.
Samoin jos on vaikeuksia nähdä pientä tekstiä, niin automaattisesti korjaan lasieni asentoa – ja käsi hapuilee taas tyhjää.

Kun on viisikymmentä vuotta kulkenut lasit päässä, niin refleksit sulkea silmäluomet, kun kohtaa jotain risua tai vastaavaa, ovat myös heikentyneet.

Jahka metsäsuunnistukset alkavat, niin saatan joutua silmälääkärille, joka poimii sieltä vierasta tavaraa. Aika näyttää.
Tosin käytän suunnistaessa lippaa, joka suojaa näköelimiäni, kun syöksyn täyttä vauhtia pusikkoon.

Raportoin kyllä vuoden päästä, ovatko nämä pakkoliikkeet vähentyneet.
Ja mitä on tullut tilalle! 😋